LUKU 73: HARPYIJAT

HEIZEL

Seinästä irtautui muutama kovettunut jääkalikka, kun iskin kädessäni olleen terän seinään ja vedin itseni sen avulla muutaman sentin verran ylemmäs samalla, kun iskin kengissäni olevan terän seinään tahdissa mukana. Olin hikoillut itseni likomäräksi kovasta pakkasesta ja tuulesta huolimatta ja tunsin, miten hiki valui norona selkääni pitkin paksujen vaatteiden alla. Hengitin raskaasti ja henkäyksistäni muodostuva höyry lumisessa ilmastossa ajoittain sumensi suojalasieni pintaa. Jatkoin silti eteenpäin, vaikka en aina eteeni nähnyt, koska en voinut ottaa riskiä, että jommalla kummalla kädelläni pyyhkäisisin lasien pintaa.

Minun oli todella kova jano. Olin pitkin matkaa muutaman kerran napannut seinästä lunta suuhuni, että saisin jotain nestettä suuhuni. Jääkylmä lumi tuntui ajoittain taivaalliselta kuumana käyvän vartaloni sisällä ja se auttoi minua jaksamaan eteenpäin. Ajantajuni oli mennyt aikoja sitten, joten en tiennyt, kuinka kauan minulla oli mennyt aikaa seinää pitkin kiivetessä. Olin kerran erehtynyt vilkaisemaan alas ja kauhun väreet sisälläni kertoivat, että minun oli parempi olla ajattelematta useiden kilometrien allani olevaa pudotusta. En antanut itseni edes kuvitella, millainen pudotus olisi, jos yksikään otteeni tai askeleeni lipsuisi. Sain loihdittua seinässä olevaa jäätä avukseni, joka piti minua paremmin kiinni seinässä, kun kapusin sitä pitkin.

Sain itseni keskittymään kiipeämisessä, kun luettelin entisten kuninkaallisten nimiä Phantasonen historiassa. Isäni oli opettanut ja tentannut niitä minulta niin kauan, kunnes ne tulivat minulta oikeassa järjestyksessä missä tilanteessa tahansa. Isäni oli jopa herättänyt minut kerran keskellä yötä ja käskenyt minun alkaa luettelemaan nimiä alusta asti. Muistan miten ärsyyntynyt olin siitä, mutta samalla mielissäni, kun sain kerrottua kaikki kuninkaalliset kuin vettä vain siinä unenpöpperössä vieressäni istuvalle kuninkaalle. Hän ei sen jälkeen enää niitä minulta udellut missään tilanteessa, koska hän tiesi, että osaisin ne vastedes ulkoa. Ja niin osasin nytkin, kun latelin niitä ääneen itsekseni lumistä vuorenrinnettä kiivetessäni ylös.

Lopulta tunsin, miten kädessäni olleen koukun ote tarttui kielekkeen tapaiseen pintaan. Toivoni nousi, että pääsisin hetkeksi lepäämään. Jatkoin kapuamista ja huomasin pääseväni lumiselle kielekkeelle. Vedin itseni koukkujen avulla tasaiselle pinnalle ja sille päästyäni kierähdin selälleni lumelle ja hengitin raskaasti harmaata lumituiskuista taivasta vasten.

“Helvetti vie…” tokaisin itsekseni ja annoin itseni rauhoittua hetken aikaa kiipeämisen aiheuttaman rasituksen vuoksi. Tiesin, etten voisi kauaksi aikaa pysähtyä, mutta vatsassani alkanut murina kertoi, että olisi hyvä syödä jotain ennen kiipeämisen jatkamista. Nousin seisomaan ja käännyin katsomaan ylös. Huippu oli vielä pitkän matkan päässä, mutta näky ei ollut yhtä mahdoton näky kuin miltä se oli näyttänyt matkani alkupäässä.

Laskin repun selästäni lumiseen maahan. Suojaa myräkältä ei ollut, joten yritin nopein liikkein löytää repusta syötävää. Eräästä paperipussista löytyi muutamia kuivalihan palasia, jotka nappasin suuhuni. Suolainen lihanmaku täytti suuni ja vatsani kiitti, kun se sai jotain täydennystä itselleen. Otin huikan repun sivussa olleesta juomapullosta, kunnes suljin kaikki taskut ja nostin repun takaisin selkääni. Vilkuilin ympärilleni mietteliäänä ja totesin itselleni, että jos en pian jatkaisi matkaa, väsähtäisin tähän paikalleen ja se olisi sama asia kuin jättäisin itseni syötiksi mahdollisille pedoille.

Huomasin, että kalliota pitkin kulki paksumpaa seinämää ja kosketin sitä kielekkeen reunalla lapasentäytteisellä kädelläni. Suljin silmäni ja keskitin voimiani käteeni ja kuulin, miten jää alkoi muodostamaan jotain eteeni. Avasin lopulta silmäni tyytyväisenä hymyillen. Olin onnistunut luomaan seinämään jäällä portaikon, joka auttaisi minua pääsemään ainakin osan matkasta ylös. Otin molempiin käsiini takaisin kiipeilykoukut ja lähdin nousemaan varovaisin askelin jäisiä portaita ylös. Näin, että portaikko jatkui pitkälle ylös, joten kulkisin sen verran niitä pitkin kuin pystyin ja miettisin niiden päässä, miten etenisin siitä eteenpäin. Tuntui hyvältä nähdä, miten paljon nopeammin pääsin kulkemaan jäisiä portaita pitkin, kun oisin kiivennyt aina muutama senttimetri kerrallaan seinää pitkin.

Kavuttuani jäistä portaikkoa jonkin aikaa pikainen, entistä pahempi, tuulenpuuska pyyhkäisi ohitseni. Se oli niin voimakas, että minun oli napattava molemmin käsin koukuilla seinästä kiinni ja hetkeksi kyykistyttävä alemmas, etten horjahtaisi. Katsoin ympärilleni, mutta näin vain pelkkää harmaata ja sakeaa lumisadetta ympärilläni. Mietin, mikä olisi voinut aiheuttaa äkillisen pahemman puuskan. En päättänyt jäädä miettimään asiaa sen enempää vain lähdin ripeämpään tahtiin nousemaan portaita ylös.

En ehtinyt suojautumaan, kun suuret kotkan jalkoja muistuttavat jalat iskeytyivät minua kohti. Jouduin niiden väliin ja yritin heti estää, etteivät suuret kynnet saisi minua otteisiinsa. Käännyin katsomaan minua kohti hyökännyttä peto-olentoa ja nielaisin raskaasti, kun linnun pään sijasta minua katsoi suurin hullun silmin ihmisen pää. Kasvot olivat riutuneen näköiset ja se kiljui minua kohti niin, että sen kuolaa lensi vaatteilleni ja otsalleni. Se oli harpyija. Muistan, kun vanhempani kertoivat, että heitä peloteltiin lapsina näillä kotkamaisilla olennoilla, joilla oli riutuneen ihmisen pää ja niiden ääntely muistutti ihmisen kiljumisen ja kotkan huudon välimaastoa. Harpyijien uskottiin olevan vuorille yksinään kiivenneiden ja ankarassa ilmastossa kuolleiden muodostumia. Tarinat kertoivat, että tämä vuori oli kirottu niille, jotka eivät kunnioittaneet vuorella matkailua ja kehtasivat syödä alueella lentelevien kotkien lihaa. Muistan äidin kertomassa tarinassa, että kotkien uskottiin olevan vuoren vartijoita ja jos niitä erehtyi edes pahimmassa nälässään syömään, vuoren kirous ottaisi vallan ja syöjästä tulee harpyija, joka liitelee vuoren alueella loppuelämänsä tuntien ikuista nälkää.

Muistin kyseiset olennot ja niiden mahdollisen olemassaolon vasta siinä hetkessä, kun sellainen hyökkäsi kimppuuni. Toinen käteni joutui suoraksi harpyijan jalan alle jäistä vuoren seinää vasten. Olennon mustat rasvaiset hiukset liehuivat myrskyssä, kun se yritti sahalaitaisilla hampaillaan haukata minusta alkupalansa. Nappasin vapaalla kädellä lanteillani olevasta vyöstä veitsen ja iskin sen suoraan olennon toiseen silmään. Lämmin veri loiskahti kasvoilleni, kun kivusta huutava harpyija loittoni minusta takaisin ilmaan ja ravisti siipiänsä tiuhaan tahtiin, jotta pysyisi ilmassa.

Heti tilaisuuden tullen iskin vapautuneesta kädestäni vuoriston jäisestä seinästä saamaani jäätä terävinä puikkoina kohti vastustajaani. Puikot iskeytyivät harpyijan rintakehään, joka sai olennon huutamaan vielä kovempaa. Lähdin juoksemaan samantien portaita pitkin ylös ja olisin siinä tilanteessa tehnyt mitä vain, että olisin voinut heittää raskaan repun pois selästäni. Kuulin, miten olento teki kolme peräkkäistä huutoa tuskastaan huolimatta ja selvästi kutsui kavereitansa paikalle. Minun oli päästävä äkkiä pois täältä. Näin jonkin matkan päässä selvän luolan suun. Harpyijat olivat sen verran suuria, että eivät siitä mahtuisi sisään, mutta minä mahtuisin. Yritin nopeuttaa juoksuani parhaani mukaan.

Tunsin, kuinka joku otti repustani kiinni ja nousin ilmaan. Kauhu iski sydämeeni, kun jalkani nousivat maanpinnasta ja roikuin reppuni mukana kilometrien pudotuksen yläpuolella. Kuulin lisää huutoja ja vilkaistessani ylös näin, miten kuusi harpyijaa liisi alemmas minua ja nappaajaani kohti. Huomasin repustani kiinni pitävän harpyijan olevan elämänsä kunnossa verrattuna yksilöön, jota olin hetki sitten vahingoittanut. Vastassa olisi siis yhden haavoittuneen lisäksi seitsemän harpyijaa. Laisuin Harmoniattarelle pyynnön mielessäni, vaikka tiesin hänen olevan kuollut. Se silti loi hetken toivon sisälleni, että selviäisin tästä, vaikka tilanne vaikutti mahdottomalta.

Nappasin äkkiä kiinni vöihin, jotka kiinnittävät repun ympärilleni. Napsautin kaikki nopeasti irti molempien käsien avulla. Huudahdin, kun vöiden ote irtosi ja lähdin samantien putoamaan alas. Minua kohti liitävät harpyijat huusivat suut avoimina ja kauheasta näystä huolimatta keskityin. Kuulin, miten lumi ja jää irtosi vuoren seinästä ja saapui luokseni. Käteni heilautuksella löin jäisen keihään, joka iskeytyi yhden harpyijan pään lävitse, tappaen olennon siihen paikkaansa. Otuksen eloton ruumis tipahti alas keskelle myrskyä ja harmaata sumua. Seuraava harpyija lensi minua kohti alhaalta. Napsautin sormeani ja jää muuttui vetiseksi köydeksi. Iskin toisella jäisellä puikolla otuksen toista silmää ja sain pyöräytettyä itseni huutavan olennon selkään. Heilautin vetisen köyden harpyijan suiden väliin kuin suitset hevosella ja yritin pitää itseni taivaalla ylemmäs kivusta paniikissa nousevan hirviön selässä.

“Juuri noin, vie minut ylös!” huusin, enimmäkseen kyllä itselleni, ja heiluin olennon selässä ja sain pidettyä vetiset suitset olennon terävistä hampaista huolimatta otteessani. Kuitenkin joku tarttui minua selästä kiinni ja karjaisin, kun tunsin viiltävän kivun vasemmassa kyljessäni. Lämmin veri alkoi valua vaatteideni läpi, kun yksi harpyijoista oli saanut minut jalkoihinsa kiinni. Minut heitettiin ilmaan ja samassa seuraava harpyija nappasi minut ilmasta terävien hampaidensa väliin talvitakkini hupusta. Ne selvästi halusivat ensin leikkiä minulla, saalillaan, mutta en suostuisi helposti noiden otusten syötäväksi.

Aikailematta avasin takkini vyön ja vetoketjun. Toimin heti ja hyppäsin allani olleen harpyijan selkään ja nappasin sen hiuksista kiinni niin kovaa kuin pystyin. Olento karjui selvästä kiukusta ja yritin hiusten avulla saada sen ohjautumaan takaisin vuoren läheisyyteen. Vuoresta saisin jäätä ja vettä ja näin kaukana en pystyisi taistelemaan näitä hirviöitä vastaan. Harpyija yritti rimpuilla otteessani, mutta sain ohjattua sen tarpeeksi lähelle, jotta sain vedettyä jäisen sillan luokseni. Nappasin sillan jäästä yhden jääpuikon käteeni ja iskin sen kuolettavasti ruman lentoisan ratsuni päähän. Harpyija ei päästänyt ääntäkään ja tämän lähtiessä tippumaan sain hypättyä jäiselle sillalleni. Kierähdin kyljelleni selän kautta. Kaksi lyöty ja kuusi jäljellä, ajattelin, kun nousin ja lähdin juoksemaan siltaani pitkin. Kuulin, miten harpyijat liisivät perässäni ja päästyäni vuoren seinämää vasten nostin käteni ylös ja jää sulki minut sisällensä kupoliin. Takaa-ajajani iskivät suojaani terävillä kynsillänsä ja jokainen isku koski.

Toitotin itselleni, että pitäisi äkkiä keksiä toimintasuunnitelma. Mutta oli niin kylmä, että se meinasi viedä järjen. Ylläni ollut villapaita ja sen alla ollut pitkähihainen paita eivät paljoa lämmittäneet tällaisessa pakkasessa. Mutta tiesin, etten voinut jäädä tähän tai kuolema korjaisi minut aivan varmasti.

“JÄTTÄKÄÄ MINUT RAUHAAN!” huusin kurkkuni täydeltä ja samassa räjäytin kupolin tuhansiksi lasin sirpaleiden kaltaisiksi paloiksi. Temppuni sai harpyijat kaikkoamaan minusta ja huomasin, että minut ensimmäisenä yllättänyttä harpyijaa ei näkynyt missaan, joten saalistajiani oliki viisi jäljellä. Se toi pientä voitonriemua, kun loin jäisen polun eteeni kohti vuoren huippua. Heilautin käteni ja jalkojeni alle muotoutui jään avulla luistinten terien kaltaiset avut jaloilleni ja lähdin kiitämään ylös. Ylämäkeen oli hyvin hankala luistella, mutta en suostunut antamaan periksi.

Kuulin, miten harpyijat saavuttivat huutojensa kera minua taas. Heti, kun koin mahdollisuuden tulleen päätin pyörähtää ja iskeä otuksia vastaan voimalla takaisin. Pelästyin kuitenkin kuinka yksi harpyijoista oli ollut aivan takani ja sai vasemman käteni terävien hampaidensa väliin. Karjaisin kivusta ja tunsin taas, miten minua lähdettiin riepottelemaan ilmassa yhä ylemmäs ja ylemmäs. Muut harpyijat seurasivat alempana perässä, selvästi valmiina ottamaan minut vastaan, jos yrittäisin taas karata. Kipu sykki käsivarressani ja vereni tuntui jäätyvän kättäni ja repeytyneitä paitojani vasten lumimyrskyn keskellä.

Liisin harpyijan kättäni kiristävässä otteessa aina vuoren huipulle asti. En suostunut siihen, että kuolisin näiden raakalaisten repimäksi, joten heilautin toista jalkaani, jonka saappaan sisästä sain pienen tikarin käteeni ja iskin sen otuksen suupieleen. Otus kiljaisi korvia hyytävällä tavalla kivusta ja pudotti minut otteestaan. Lähdin tippumaan alas ja kiitin onneani, etteivät muut harpyijat onnistuneet saada minusta otetta ja liisin lähellä vuoren huippua. Heilautin tervettä kättäni ja seinämästä sinkoutui minua kohti jäätä, josta sain itselleni luotua huipulle laskeutuvan mäen. Painoin jalkani jäätä vasten ja surffailemisen lailla kiisin alas tietäen, että harpyijat kiisivät perääni.

Päästessäni tarpeeksi lähelle huippua jouduin kuitenkin yhden harpyijan jalan tönäisemäksi, koska se ei onnistunut saada minusta vauhdista johtuen hyvää otetta. Horjahdin jäisestä liukumäestäni alas enkä ehtinyt tehdä mitään, kun luminen kallio tuli vastaan ja iskeydyin kyljelleni sitä vasten, lähtien vieremään alemmas, kunnes kallioke loppui ja tipahdin tömähtäen jäistä pintaa vasten. Olin päässyt vuoren huipulle, mutta olin paleltumaisillani ja haavoittunut vakavasti. Lisäksi minulla oli vastassa viisi harpyijaa. En tiennyt, miten tulisin selviytymään, mutta vaikeroiden ja äänekkäästi kiroten nousin polvilleni, pitäen verta vuotavasta kädestäni kiinni. Alahuuleni vapisi, sillä minun oli niin kylmä. Kalm oli sanonut, että kykenisin kyllä oppimaan saamaan kylmyyden hellittämään ruumiinlämmössäni, mutta keskittyminen oli vaikeaa, kun viisi painajaismaista olentoa laskeutuivat ympärilleni. Olennot kiljuivat vertahyytävästi samalla, kun pienin askelin ne lähestyvät minua. Suljin silmäni ja näin kuvia rakkaimpieni ja ystävien kasvoista ja hetkistä, joita olimme koenneet yhdessä. Ei sitä varmaan turhaan puhuttu, että lopun lähestyessä näkee oman elämänsä kuin elokuvapätkinä. Nämä sekunninmittaiset pätkät saivat sydämeni lämpenemään. En suostunut kuolemaan. Halusin nähdä heidät kaikki ja saada kokea heidän rakkautensa tulevaisuudessa. Halusin itse antaa rakkauttani heille. Ja ennen kaikkea halusin, että Phantasonesta tulisi taas turvallinen paikka. Ilman demoninaista, joka oli aiheuttanut niin paljon pahaa tähän asti.

Keskityin.

Pimensin mieleni.

Ja avasin silmäni, antaen jäisen pyörteen syntyä ympärilleni, joka sai harpyijat sähähtämään vihaisina lentoon kauemmas minusta. Tunsin silmieni hohtavan ja noustessani seisomaan ojensi molemmat käteni sivuilla, antaen pyörteen suurentua ympärilläni.

Vaikka ympärilläni puhalsi kylmää ja jäistä ympäristöä, sisälläni oli lämmin. Minä hallitsin jäätä ja kylmyyttä, se ei hallinnut minua.

Harpyijat lähtivät yhteishyökkäykseen minua kohti, mutta olin valmis taisteluun. Lähdin käsieni sulavilla liikkeillä iskemään hirviöitä kohti jäistä loitsimista ja annoin jalkojeni joskus antaa potkuilla lisävauhtia iskuilla. Iskin jäisillä tikarimaisilla jääpuikoilla otuksia kohti saaden ne taaemmaksi. Iskin käteni jäiseen maahan ja jään seasta nousi kuin vedestä suuria miekkavalaita, jotka kimalsivat sinisen ja turkoosin väreissä. Seitsemän miekkavalasta sain jään seasta nousemaan uuteen hyökkäykseen iskeytyviä harpyijoita kohti. Näin, kuinka yksi valoista pääsi puraisemaan jäisen terävillä hampaillaan yhden harpyijan siivestä ja tämä sama siipi irtosi kokonaan, jättäen tuskasta kirkuvan olennon putoamaan maahan. Verta ei valutunut, sillä menetetyn siiven kohdalle oli muodostunut jäätä. Katsoin, kun yksi harpyija menetti jalkansa, toiselta lähti molemmat siivet, kun kaksi miekkavalasta jäi sen kimppuun, mutta kolmas ja neljäs ehtivät kauhusta huutaen perääntyä takaisin korkeammalle ilmaan. Heilautin käsiäni, jotta jäiset avustajani lähtisivät uuteen hyökkäykseen, kunnes maa allani tärähti kuin maanjäristyksen lailla. Horjahdin ja kaaduin jäistä pintaa vasten,jäisten miekkavalaiden pirstoutuessa samalla rikki, kun huomioni oli herpaantunut.

Harpyijat alkoivat huutamaan entistä kauhuissaan ja haavoittuneet yrittivät päästä nousemaan minusta vähän matkan päässä takaisin ylös. Ne selvästi pelkäsivät sitä, mikä oli aiheuttanut tärähdyksen. Vilkuilin ympärilleni varuillani noustessani ylös, mutta mitään ei vielä näkynyt. Tuli samanlainen tärähdys kuin äsken, mutta onnistuin pitämään tasapainoni. Käännyin katsomaan, kun kaksi ilmassa ollutta harpyijaa laskeutuivat auttamaan haavoittuneita yksilöitä. Niiden huomio ei enää kiinnittynyt minuun, joten mikä tahansa seuraavaksi tulisi vastaan oli sellaista, etteivät harpyijat halunneet jäädä paikalle.

Kolmas ja suurin tömähdys iskeytyi ja sen oli aiheuttanut valtava käsi, joka oli ilmestynyt vuoren huipun reunalle. Harpyijat kiljaisivat ja niiden kaikkoavat äänet kertoivat, että ne olivat lähteneet pakoon, jättäen minut oman onneni nojaan. Peräännyin askeleita taaksepäin katsoessani, miten suuren käden perässä tuli toinen yhtä suuri käsi ja niiden mukana suuri pää, joka katsoi minua nälkäisenä suurilla valkoisilla silmillään, jossa oli vain mustat pienet pupillit. Sen kuolaa ja verta valuvien hampaiden välissä oli vuoristovuohen ruho, jonka se nielaisi kerralla suustaan alas yhdellä haukkauksella. Olin selvästi ajautunut sen metsästysalueelle ja olisin yksi saalis muiden joukossa. Pystyin jo nyt mittaamaan olennon olevan minua yli kolme metriä suurempi ja sen peikkomainen olemus riitti kertomaan, että se hallitsi aluetta. Otuksen rupimainen iho oli jäisen vihertävä ja mustat silmänaluset kertoivat, ettei se viettänyt aikaansa nukkuen.

Käännyin vastakkaiseen suuntaan juostakseni kauemmas olennosta, joka kiipesi vuoren huipulle koko pituuteensa. Tiesin, ettei sen tarvinnut juosta perääni, kun sen yksi kävelyaskel vastasi kahta juoksuaskelmaani. Maa tärisi jalkojeni alla, mutta onnistuin pitämään jään puolellani, etten liukastelisi juoksuni aikana. Pysähdyin vastakkaiselle reunalle ja ehdein vain vilkaista nähdäkseni, ettei pakoreittiä olisi. Minun pitäisi kohdata peikko ja jotenkin onnistua voittamaan se, ennen kuin jatkaisin matkaani.

Kääntyessäni valmiina taisteluun suurta olentoa vastaan, se ehtikin napata keskivartalostani kiinni suurilla käsillänsä ja nosti minut ylös. Se murisi ja äänteli kovaa omana puheenansa, mutta minulla ei ollut hajuakaan, mitä se sanoi. Ehkä kertoi muille alueella oleville, että näin kävisi, kun hänen mailleen tulisi ja söisi minut. Tai sitten uhkasi minua, ettei minun olisi kannattanut tulla tänne. En tiedä, mutta sen tiesin, etten suostuisi sen suupalaksi.

Kiitän onneani, että käteni olivat jääneet vapauksi ennen kuin peikko oli kiertänyt paksut sormensa vartaloni ympärille. Pyöritin rannettani saaden jäätä luokseni ja muutin sitä lumimaiseksi tomuksi. Peikon ruumiilta ja kuolemalta haisevan suun lähestyessä käännyin ja puhalsin voimakkaasti tomun peikon silmiin. Peikko äännähti hämmentyneenä ja sulki silmänsä, kun jäinen tomu sokaisi sitä. En aikaillut, vaan loihdin käteeni jäisen puukon ja iskin sillä suoraan minusta kiinni pitävään käteen. Kipu sai peikon inahtamaan merkkinä, ettei tekoni ollut sen mielestä reilu. Se päästi minusta irti ja kääntyi katsomaan vihreää verta vuotavaa kättänsä inisten kovaan ääneen. Tarkoitukseni oli hypätä turvaan, mutta peikko oli horjahtanut tekemisteni vuoksi ja sen jalka osui minuun ja lensin kiellekkeen yli. Kauhu valtasi sydämeni, kun tipahdin kiellekkeen alla olevaan jäiseen koloon ja lähdin putoamaan sen syvyyksiin, tietämättä mihin joutuisin.

Huutoni kaikuivat jäisiä pimeitä seiniä pitkin pudotukseni mukana.

 

Kappaleet, jotka inspiroivat lukua kirjoittaessa:

- FF X-2 ost – Mt. Gagazet

- The Leden of Zelda: Twilight Princess – Snowpeak

- KH 3 ost – Unforgettable

- KH 3 ost – Flags of fury

- Tekken 3 ost – Yoshimitsu

- Tekken 6 ost – Yuki (Manji Valley)