LUKU 72: PAKKANEN

HEIZEL

Olin iloinen, että kummisetäni oli tuonut hänen ja Jillin vierailun lisäksi varusteita lumivuorilla vastassa olevaa tehtävää varten. Olimme lähteneet aikaisin seuraavana aamuna matkaan Rinin selässä. Lentomatka kesti kaksipäivää, jonka aikana pysähdyimme kaksi kertaa torkahtamaan hetkeksi sillä aikaa, kun lohikäärme ruokki itse itseään sen hetkisen alueen antimilla. Rinin selässä hoidimme mahdollisen ruokailun. Kalm oli pakannut meille mukaan leipää, muutamia lihanpaloja ja hedelmiä. Mahdollisimman helposti mukaan otettavaa ja syötävää, vaikka eivät ne vatsaa täyttäneet.

Tunsin heti ilmasta ja yllämme olevasta meren lämpötilasta, koska olimme siirtyneet Yryn alueelta oman sukuni kotivesille. Olisin kovasti halunnut poiketa tervehtimään läheisiäni ja olin jopa uskaltanut kysyä sitä opettajaltani. Vastaus oli heti ollut kieltävä, sillä aikaa oli vähän ja aistin, miten nainen ei sietänyt olla näin kaukana kotoansa. Ymmärsin kyllä häntä ja tilanteen vakavuutta, mutta koin rakkaideni kasvokkain näkemisen tuoneen minulle lisäenergiaa sitä vastaan, mitä minulla olisi edessäni.

Oman valtakuntani vesillä huomasin, miten syksyistä aurinkoa vasten Rinin suomujen kristallimainen vaalea kimallus hohti meren pintaa vasten meidän liitäessä taivaalla. Pidin Kalmin keskivartalosta tiukasti kiinni, kun kurotuin katsomaan alas ja hymyni leveni suureksi, kun näin miekkavalasparven tulleen tervehtimään meitä pinnalle. Rin ärähti hieman, koska oli huomannut vedessä elävät suuret olennot minua myöhemmin, joten Kalm käski lohikäärmettä nousemaan ylemmäs. Hetken ajan minua suretti, kun lähdimme nousemaan ylemmäs, kunnes käännyin katsomaan edessäni olevaa naista, joka ojensi minulle karttaa.

“Enää puolenpäivän matka ja olemme perillä”, Kalm totesi minulle, kun samalla otin kartan vastaan. Avasin sitä sen verran, että näin, missäpäin olimme ja minne meidän tulisi mennä.

“Laskeudumme mahdollisimman korkealle. Onko ennen lumivuoria tässä lähellä paikkaa, jossa voisimme pukea loput talvivaatteista päällemme?” Kalm kysyi ja katsoin karttaa. Merialue oli laaja, mutta pieniä saaria väliaikaiselle pysähdykselle olisi kyllä tarjolla.

“Suoraan edessä pitäisi olla 20 kilometrin päästä pieni saari, jonne voimme laskeutua lisäämään varustuksia”, sanoin, kun tutkin karttaa. Kalm kiitti tiedosta ja jatkoimme lentämistä hiljaisina. Pidin silti itseni varuilla, sillä merirosvoja liikkui lumivuorten läheisillä vesillä, sillä heidän oma tukikohtansa oli lumivuorista itään jonkinlaisen matkan päässä meren alla. Lähistöllä ei ollut laivoja tai mitään muutakaan, mitä merirosvot olisivat voineet tulla havittelemaan, Toki Rinin kimaltavat suomut olisivat voineet kimaltaa merenpohjaan asti, mutta tällä kertaa emme rosvoihin törmännyt. En itse ollut tavannut merirosvoja, kuullut vain huhuja, miten he ovat rämäpäisiä ja väkivaltaisia. He tiesivät kuitenkin, missä oman kuningaskuntani merialueen rajat menivät ja tiesin esivanhempieni sopineen, että olisi heidän edun mukaista, ettei Riyzekien alueille tultaisi ilman kunnon syytä. Tähän asti rosvojoukko olikin pysynyt omissa oloissaan, alueen laivoille tehtyjä ryöstöjä lukuunottamatta. Tämän vuoksi näillä vesillä ei paljoa nykyisin ollut aktiivista laivaliikennettä.

Pysähdyttyämme pienelle saarelle lisäämään vaatevarustusta olin alkanut tuntemaan, miten pureva pakkanen läheni meitä entisestään ja merellä lisääntyi kylmä räntäsade. Rin ei levottomasta ääntelystä ja murinastaan päätellen nauttinut säästä ja siksi se pariin otteeseen puhalsi tulta suustaan lämmittääkseen itseään. Katsoin, kun Kalm yritti rauhoittaa lohikäärmettä, ettemme kiinnittäisi liikaa huomiota. Vedin paksun takkini vetoketjun kiinni, laskin silmiäni suojaavat lasit kasvoilleni, vedin huivin nenästä alaspäin kasvojen suojaksi ja lopuksi vedin takkini suuewn hupun piponi ylle ja kiristin huppua hitusen tiukemmalle. Vaatteet tuntuivat mukavan lämpimiltä ja paksua nahkaa sisältävät talvisaappaani ja villasukat pitivät huolen, etteivät varpaani paleltuisi.

Kun lähdimme taas lentoon tunsin paksuista vaatteista huolimatta, miten pakkanen alkoi kiristyä ja lumisade yltyi pahemmaksi ja teki lentämisestä hyvin hankalaa. Huomasimme kuitenkin, että suuret lumivuoret häämöttivät edessämme.

“En voi pakottaa Riniä lentämään korkealle, kun lumisade on näin paha. Meidän on jäätävä alemmas”, Kalm kääntyi huutamaan minulle lumisateen ja tuulen keskellä. Nyökkäsin vain hänelle, sillä paksun pukeutumiseni vuoksi hän ei olisi varmastikaan kuullut ääntäni, vaikka olisin huutanut kurkkuni kipeäksi. Käännyin katsomaan seitsemää lumista vuorta, jotka yhdistivat suositun lumivuoret yhdessä. Kalm oli sanonut, että niiden keskimmäinen ja samalla suurin vuori oli se, jonne minun tulisi mennä harjoittamaan taitojani.

Olin edelleen hyvin epävarma siitä, miten tulisin oppimaan näillä main kulkemaan kylmässä halutessani vaikka alasti. Koko ajatus sai minut palelemaan vielä enemmän. Mutta tiesin, että se olisi viimeinen etappi jään voimieni hallitsemisen suhteen ja vaikka se pelotti minua tiesin, että minun tulisi onnistua.

Rin sai liidettyä muutaman ensimmäisen pienemmän vuoren ohitse ja näin lasieni läpi, että vuorilla asusti suuria harmaita vuohia, jotka eivät olleet paksun turkkinsa ansiosta milläänsä myrskyisestä pakkasilmasta. Tiesin vuorilla liikkuvan myös vaarallisimpakin olentoja, mutta toivoin, että myrsky saisi ne pidettyä poissa. Se helpottaisi minun tilannettani huomattavasti.

Lopulta Kalm ohjasi lohikäärmeen keskellä komeana seisovan suurimman lumivuoren seinustalla löytyneelle kiellekkeelle, joka syveni luolaksi. Rin antoi Kalmin ja minun laskeutua pois selästään, kunnes se meni heti ensimmäisenä lämmittelemään suomujansa kostean luolan perimmäisimpään nurkkaan. Kävelimme opettajani kanssa Rinin perässä luolan suulle, löystin takin hupun kiristystä ja vapautin silmäni ja suuni vaatetuksen alta, Kalmin tehdessä samoin. Se tuntui virheeltä, sillä luolasta huolimatta pakkanen oli niin pureva että koin kasvojeni jäätyvän paikalleen.

“Tämän pidemmälle en pysty sinua viemään. Myrsky on aivan liian kova Rinille, joka ei ole tottunut tällaiseen ympäristöön”, Kalm sanoi katsoessaan minua.

“Etkö aio tulla mukaani?” kysyin hyvin hämmentyyneä. Olin ymmärtänyt, että me kaksi menisimme yhdessä vuoren uumeniin, jotta hän voisi tarkkailla viimeistä osuutta koulutuksestani.

“Ja vielä mitä, tämän verta pakkasta, lunta ja myrskyä riittää minulle”, opettajani sanoi suoraan ja vilkaisi Riniä, joka omalla kuumalla höyryllään yritti lämmitellä siipiänsä pitkän lennon jälkeen. Vilkaisi lohikäärmettä ja sitten Kalmia taas epäuskoisena, pudistellen päätäni.

“Et ole tosissasi”, sanoin opettajalleni, joka kääntyi katsomaan minua toinen kulma arvioivasti koholla.

“Kyllä olen. Sitä paitsi minusta ei ole täällä enempää apua sinulle”, hän tokaisi, mutta ei mitenkään ilkeästi. Katsoin hänen silmiinsä yhä epäuskoisena, mutta hänen katseensa muuttui hitusen lämpimämmäksi.

“Olen opettanut sinua sen verta, mitä voin Heizel. Täällä olen vain tielläsi viimeisen tehtäväsi aikana. Sinun on jopa turvallisempaa liikkua yksin, kun sinulla on suojattavana vain itsesi voimiesi kanssa”, nainen sanoi minulle. Nielaisin ja vilkaisin katsomaan edessäni olevaa sumuista lumimyrskyä. Vilkaisin seuraavaksi ylös vuoren huipulle, minne minun tulisi kiivetä. Kylmä tuulenpuhallus sai minut heti vetämään lisää vaatetta takaisin kasvojeni suojaksi.

“Lähdemme heti takaisin, kunhan Rin on saanut levättyä. Paluun pitäisi sujua nopeammin nyt, kun kannettavaakin on vähemmän ja uskon lohikäärmeen haluavan mahdollisimman nopeasti takaisin lämpimille maille”, Kalm totesi minulle samalla, kun alkoi tutkimaan maahan laittanutta suurta reppuansa. Käännyin heti katsomaan häntä järkyttyneenä.

“Jätätte siis minut yksin tänne? Mistä ihmeestä tiedät, kun olen valmis ja voitte hakea minut?” kysyin pieni hätä äänessäni. Näille vuorille matkaajille on aina painotettu sitä, ettei yksin tule liikkua ja nyt minä jäisin yksin tänne selviytymään vielä harjoitusvaiheessa olevien voimieni kanssa. Kalm kääntyi katsomaan minua, kun oli löytänyt repustaan muutamat koukut, köyden ja kumiset pohjat kenkieni pohjiin, jossa oli terävät piikit,

“Et palaa takaisin luokseni, vaan lähdet täältä sitten suoraan kotiisi hoitamaan tärkeää työtäsi loppuun. Ja älä huolehdi, pidän huolen, että saat minun luokseni jättämät tavarasi takaisin myöhemmin”, Kalm sanoi noustessaan takaisin seisomaan. Hän käveli luokseni ja ojensi repustaan löytämänsä tavarat minulle. Laitoin kenkien piikkipohjalliset naisen ohjeiden mukaan kenkiini kiinni ja pakkasin omaan reppuuni koukut ja pari köyttä.

“Mitä jos en selviä tästä”, suustani pääsi, kun pieni paniikki ja jännitys sisälläni sai oloni epävarmaksi. Koko tämä tehtävä olisi voinut olla se, että tappaisin itseni, sillä tämä kuulosti täydeltä itsemurhatehtävältä.

“Sitten olemme kaikki pulassa, jos Harmoniattaren valitsema menehtyy ennen aikojansa. Joten kehotan sinua olla kuolematta. Olisi myös ikävää, että kaikki luonani harjoitetut asiat menisivät hukkaan”, Kalm sanoi minulle totisena ja siveli Rinin kuonoa, joka oli tullut häntä lähemmäksi. Ilmeisesti lohikäärme oli lämmitellyt tarpeeksi ja halusi liikehdinnästään päätellen lähteä takaisin kotiin niin pian kuin mahdollista. Katsoin Riniä hiljaisena, kunnes Kalm laski kätensä olkapäälleni.

“Heizel, katso minua”, hän sanoi ja se tuntui enemmänkin käskyltä kuin pyynnöltä. Kääntäessäni katseeni opettajaani, näin vienon, mutta kannustavan hymyn hänen huulillaan.

“Sinä pystyt siihen. Tiedän sen”, hän sanoi minulle ja puristi rohkaisevasti olkapäätäni.

“Ajattelin, ettei sinusta voisi tulla yhtä hyvää kuin Cassandrasta. Mutta olin väärässä. Olet jo nyt äitiäsi parempi. Tämä tehtävä ei tule olemaan helppo, ei lähellekään, mutta jos joku niin sinä pystyt siihen”, haltianainen lisäsi minulle. Hänen aidot ja kannustavat sanat loivat pientä toivoa sydämeeni. Nyökkäsin lopulta hänelle kunnioittavasti.

“Kiitos kaikesta Kalm”, sanoin opettajalleni, joka vielä hennosti kertaalleen puristi olkapäätäni ja lähti nousemaan Rinin selkään. Käännyin katsomaan lohikäärmeen villeihin silmiin ja se katsoi minua takaisin.

“Nähdään Rin, oli kiva tutustua sinuunkin”, sanoin keltaisen eri sävyjä hennosti kimaltavalle Rinille, joka äännähti minulle hiljaksiin. Nostin käteni silittämään sen kuonoa hyvästiksi ja sen lämmöstä päätellen ei olisi uskonut, että se palelisi näissä olosuhteissa. Suonien kristalliset kimallukset olivat himmeämmät kuin yleensä, joten päättelin, että se kertoi lohikäärmeen palelemisesta enemmän kuin siitä huokuava lämpö.

“Onnea matkaan, Heizel”, Kalm totesi minulle vielä lohikäärmekumppaninsa selästä ja otettuani muutaman askeleen taaemmas kaksikosta Rin vienosti karjahtaen lähti takaisin lentoon. Katsoin, kun lohikäärme liisi lumimyrskyn keskelle ja mitä enemmän se katosi maiseman harmauteen, sitä suurempi hermostus nousi sydämestä kaulalleni ja koko kroppaani. Lopulta, kun en nähnyt edessäni muuta kuin harmaata lumista myräkkää, käännyin katsomaan takaisin suurimman lumivuoren huipulle.

“Tuonne sitten pitäisi päästä”, totesin itselleni hiljaksiin samalla, kun laitoin taas suojalasit silmiini ja valmistauduin kapuamaan vuorta pitkin tietämättäni, mitä minulla olisi vastassa.

Kappaleet, jotka inspiroivat lukua kirjoittaessa:

- FF X ost – Mt. Gagazet

- FF X-2 ost – Mt. Gagazet

- Phendrana Drifts – Metroid Prime