LUKU 70: PELASTUS

NIRION

 

Jolinien nuori prinssi hengästyneenä istuutui hiki kasvoilla valuen sammaleiselle maanperälle suuren kiven taakse, jossa oli piilotellut kotinsa valtauksesta lähtien. Hän oli päässyt pakenemaan linnasta, mutta hänen sukunsa alueita vartioitiin niin tarkasti, että hänen ainoa keino oli ollut piilotella oman alueensa viidakkomaisessa metsässä ja toivoa, ettei häntä löydettäisi. Nirion ei tiennyt perheensä tai linnan henkilökunnan tilannetta. Oliko joku muukin pelastunut vai oliko hän ollut ainoa? Kaikki oli käynyt niin äkkiä ja hän oli joutunut eroon äidistään, kun tämä jäi taistelemaan punahiuksisen ja arpinaamaisen naisen kanssa. Kuningatar oli yrittänyt voittaa aikaa poikansa pakenemiseen ja sisimmässään prinssi häpesi itseään, ettei ollut jäänyt auttamaan naista.
Lämmin päivä oli alkanut iltapäivästä muuttumaan muutaman asteen viileämmäksi kertomaan, että ilta ja tuleva yö ei olisi enää kaukana. Auringosta lähtevä valo tanssahteli puiden lehtien mukana synnyttäen tuulessa heiluvia varjoja nuoren haltiamiehen kasvoille. Prinssi riisui myrkynvihreän silkkisen takkinsa pois päältään, paljastaen hänen käsivarret. Hän oli repinyt valkean paitansa hihat irti, kun oli joutunut sitomaan kädessään ja jalassaan olevat vuotavat haavat paetessa demoneita.

“Anteeksi, että kesti”, Nirion kuiskasi hiljaa sammaleiden alle piilotetulle pienelle laatikolle, jossa oli lukuisia pieniä reikiä tuomaan happea sen sisällä oleville käärmeenpoikasille. Haltia nosti laatikon eteensä varovaisin ottein. Prinssi oli onnistunut pelastamaan kaikki kuusi poikasta linnasta, mutta kaksi oli menehtynyt aliravitsemukseen sillä Nirionilla oli ollut vaikeuksia löytää tarpeeksi ravitsevaa ravintoa poikasille. Prinssi heilautti märkiä vaaleita ja kiharaisia hiuksiansa pois märiltä kasvoiltaan avatessaan pienen laatikon kannen. Hän laski jokaisen neljän käärmeen poikasen vuorollaan maahan. Prinssi huomasin niiden nälän, sillä pikkuiset käärmeet eivät lähteneet luikertelemaan vaan olivat vain paikoillaan.

“Tässä, syökää”, Nirion pyysi poikasilta ja antoi jokaiselle syötävää. Poikaset nuuskivat ruokiansa vuorollaan kielellään, kunnes nappasivat prinssin käsissä olleet ruuat kuristusotteisiinsa ja alkoivat syömään aterioitansa.

“Hyvä, syökää”, Nirion sanoi poikasille. Hän oli linnasta karatessaan onnistunut nappaamaan pienen vesipullon mukaansa ja oli käynyt täyttämässä sen vedellä läheisellä purolla. Maan hallintansa avulla hän oli saanut puunpalasesta muotoiltua pienen kulhon, johon kaatoi vettä poikasille. Tärisevin käsin nuori haltia laski kulhon poikasten lähelle ja jäi sitten katsomaan niiden syömistä. Hän itse ei ollut syönyt kahteen päivään mitään ja se näkyi hänen jaksamisessaan. Hän koki itsensä huonovointiseksi, mutta ei ollut uskaltanut ottaa riskiä metsästää ja paistaa itselleen mitään. Nuotio olisi voinut paljastaa hänen piilopaikkansa ja hän oli aivan liian heikko taistelemaan yksinään demoneita vastaan.

Nirion avasi vesipullon korkin uudestaan ja joi itse muutaman kulauksen saadakseen tyhjään vatsaansa edes jotain täytettä. Hän sulki pullon ja jäi sitten nojaamaan suurta kiveä vasten tarkkailen, kun poikaset söivät ruokiansa rauhallisin, mutta nälkäisin liikkein. Hänen pitäisi päästä turvaan ja saada poikaset niille suopeampaan ympäristöön ja lämpöön. Loppusyksyn normaalia viileämmät yöt eivät olleet otollisia näin pienille käärmeille.

Nirion hätkähti hereille ja häneltä meni hetki ymmärtää, että oli nukahtanut. Nälkä kurisi vatsassa, aiheuttaen ikävää tunnetta ylhäälle niskaan asti. Saatuaan itsensä takaisin nykytilanteeseen, hänelle iski hetkellinen kauhu sydämeen.

“Missä… Missä…?” Nirion kysyi kuiskaten itsekseen, katselleen samalla ympärilleen. Poikasia ei näkynyt missään ja paniikissaan haltia vahingossa sai kipattua poikasille tarkoitetun puisen vesiastian kumoon. Vähäinen vesi valui sammaleiselle pinnalle, kun Nirion hädissään katseli ympärilleen.

“Ei… ei”, hän kuiskasi hädissään. Haltia yritti alkaa nousta, koska poikaset pitäisi löytää pian. Kameleonttikäärmeiden poikaset saattoivat olla viimeisiä lajiansa, eivätkä ne saisi joutua vääriin käsiin. Kääntyessä vilkaisemaan käsiänsä hän vasta silloin huomasi, että poikaset olivat kiertyneet hänen käsivarsilleen, selvästi hakemaan lämpöä. Nirion huokaisi helpotuksesta ja katseli käsiänsä, joissa neljä poikasta oli kiertyneinä. Prinssi koki vienon ilon sydämessään, kun hän katsoi häneen luottavia poikasia.

“Pelästytitte minut, mokomat luikerot”, haltia puhui käärmeille hiljaa. Nirion nojautui takaisin kiveä vasten ja katsoi ylös puiden lehtien väleistä taivaalle, jossa aurinko oli alkanut laskeutumaan. Kylmä tuuli puhalsi heidän ohitseen ja se sai nuoren miehen ihon kananlihalle hetkeksi. Hän vihasi kylmää yli kaiken eikä sietänyt sitä tunnetta ihollaan lainkaan. Prinssi oli aina ihmetellyt, miten Riyzekiet kestivät asua alueellaan, jossa oli purevat pakkaset talviaikaan.

Haltian ajatukset rikkoi vienot äänet, jotka alkoivat voimistumaan hetki hetkeltä enemmän. Nirion jännittyi ja alkoi kuuntelemaan vielä tarkemmin ympäristöään. Hän laski kätensä sammaleelle ja käytti vähäisiä voimiansa selvittääkseen, mistä ääni kuuluisi. Äänet olivat 200 metrin päässä. Heitä oli viisi ja he olivat aseistautuneita.

“Olemme käyneet tämän alueen jo viisi kertaa läpi, eikä mitään ole löytynyt”, yksi demoneista ärähti kävellessään kovin askelin metsän pintaa vasten.

“Minä olen johtajanne ja jos minä sanon, että tämä alue käydään läpi, niin se myös käydään”, murahti möreämpi ääni kovemmalla volyymilla. Haltia tunnisti äänen. Se kuului yhdelle niistä suurista demoneista, jotka olivat johtaneet Tiscoveran joukkoja Jolinien alueelle hyökätessä. Se oli ollut suurikokoinen ja muistutti enemmän painajaisten hirviötä kuin demonia.

“Mitä meidän pitäisi edes etsiä?” eräs toinen alainen kysyi turhautuneena.

“Riipuksia tietenkin”, heidän johtajansa ärähti.

“Voitte joko käydä kanssani aluetta läpi tai mennä kertomaan mielipiteenne itse pomollemme”, johtajahahmo murahti, joka sai kaikki hiljaiseksi. Joukko lähti jatkamaan matkaansa eteenpäin, kohti prinssiä ja käärmeen poikasia. Mitä lähemmäksi he tulivat, sitä isomman tärinän nuori haltiamies tunsi maata vasten.

Nirion nielaisi hermostuneena, kun avasi silmänsä. Hän ei voinut jäädä piiloonsa, koska jos joukko aikoisi käydä koko alueen tarkasti läpi, hänet löydettäisiin ennen pitkää. Hänen voimansa eivät riittäneet piilottamaan häntä luonnon keskelle, joten hänen olisi paettava ja nopeasti.

Prinssi kääntyi katsomaan käsissään olevia käärmeen poikasia, kunnes alkoi varovaisin liikkein siirtämään jokaista vuorollaan takaisin pienireiälliseen laatikkoon. Poikaset eivät pitäneet ajatuksesta, sillä ne yrittivät karata takaisin prinssin käsivarsille. Lopulta haltia sai poikaset laatikkoon ja kannen kiinni. Nirion riisui housujensa vyön lanteiltaan ja kiinnitti sen avulla kannen tukemmin kiinni, ettei se aukeaisi, jos hänen pitäisi juosta. Laatikon vastakkaisilla sivuilla oli klipsit, jotka pitivät nahkaista hihnaa laatikossa kiinni. Esine oli alunperin tarkoitettu kasvien säilyttämiseen luonnosta niitä poimiessa, mutta nyt se oli saanut uuden käyttötarkoituksen.

Nirion puki takkinsa takaisin päälleen ja nosti sitten laatikon hihnan olkansa yli. Laatikko siirtyi sujuvasti hänen keskiselälleen. Mies nappasi puisen vesiastian takkinsa sisätaskuun ja laski kätensä sammaleelle. Sammale muodostui takaisin muhkeammaksi ja näytti kuin kiven takana ei olisi koskaan istunut ketään.

“Katsokaa te sitä itäpuolta, me katsomme tämän lännen”, johtaja huudahti muutamien kymmenien metrien päässä. Kyykistyneenä prinssi lähti perääntymään sammaleista pintaa pitkin, koko ajan pyyhkien kädellään jälkiänsä, kunnes pääsi suuren kaatuneen puunrungon taakse piiloon. Puut olivat hyvin paksuja Jolinien alueilla, niiden ympäryysmitta saattoi olla jopa kaksi ja puoli metriä. Haltia tiesi suunnistaneensa pakonsa aikana lähemmäs Casperin rajoja. Sinne suuntaaminen olisi omanlaisensa riski, mutta Qjudon raja oli ihan toisessa suunnassa, eikä prinssillä olisi mitään mahdollisuutta päästä sinne. Ei ainakaan huomaamatta.

Haltiaprinssi nosti hitusen päätänsä nähdäkseen, että kaksi demoneista oli lähtenyt kirvemäistensä aseidensa kanssa johtajan käskemään itäsuuntaan ja johtaja jatkoi lännensuuntaan kahden muun kanssa. He silti olivat tulossa lähemmäs koko ajan. Nirion laski päänsä ja nojasi puuta vasten. Aika kävi vähiin, joten oli toimittava heti. Pienikin virhe voisi paljastaa hänet. Hän nappasi ruohikoksi muuttuneen maan pinnalta kiven ja puristi sitä tiukasti kättään vasten. Kivi lensi nuoren miehen kädestä suuressa kaaressa kohti kaksisteen kulkevaa demonia ja lähtiessään kovaan tahtiin laskeutumaan, se repi puiden lehtiä mukanaan ja sai demonien huomion. Kaksikko lähti heti ääntä kohti varautuneimpina ja samantien Nirion käytti saman taktiikan toiselle puolelle. Joukon johtaja murahti selvästi yllättyneenä, mutta lähti alaistensa kanssa tutkimaan kiven aiheuttamaa hämmennystä.

Nirion lähti heti perääntymään muutaman metrin päässä olevan suuren puun taakse. Hän vilkaisi molempiin suuntiin ja nähdessään joukkojen tutkivan kivien putoamisaluetta, hän siirtyi pari puuta lisää taaemmas. Haltia tunsi, miten hänen sydämensä takoi kuin haluaisi repiä itsensä ulos hänen rinnastaan. Pelko yritti hiipiä koko vartalon yli, mutta sille ei olisi nyt aikaa. Olisi jatkettava pakenemista.

Prinssi kurkisti suuren puun takaa ja siirsi katseensa johtajasta ja demoneista niiden yläpuolelle puiden lehtiin. Nirion heilautti kättänsä napakasti, saadakseen lehdet varisemaan. Mikä tahansa keino, jolla hän saisi hidastettua joukkion kulkua tulisi tarpeeseen hänelle. Demonit näyttivät ihmettelevän ympäristössään tapahtuvia luonnonääniä ja ne valpastuivat tutkimaan ympäristöään. Ne alkoivat epäilemään, että heidän kimppuunsa yritettäisiin hyökätä.

Nirionin nähdessä hetkensä tulleen, hän lähti taas perääntymään varovaisin askelin. Hän pääsi seuraavan puun taakse ja varmistaessaan mahdollisuutensa, hän lähti perääntymään seuraavaa puuta kohti, vilkuillen samalla sekunnin välein taakseen ja eteen. Tämä tulisi olemaan hyvin pitkä prosessi, sillä Casperin rajalle oli ainakin kahden tai kolmen kilometrin matka. Mutta nuori mies tiesi selviävänsä, kunhan etenisi varovasti.

Yrittäessään päästä seuraavan suuren puun taakse, haltia joutui nielaisemaan huutonsa, kun naaraspeura hyppäsi puun takaa hänen ylitseen. Nirion ihmetteli, miten ei ollut kuullut peurasta lähtevää ääntä. Hän kaatui maahan ähkäisten ja suojasi päänsä, ettei peuran sorkat onnistuisi lyödä häntä ja hän menettäisi tajuntansa. Siihen ei olisi nyt varaa.

“Hei katsokaa! Ruokaa!” yksi demoni huusi innoissaan ja pahaa aavistamaton peura juoksi suoraan demoneja koht. Se ei montaa askelta ehtinyt ottamaan, kun sen päähän iskeytyi suuri kirves. Eläin ei ehtinyt päästämään suustaan minkäänlaista tuskan äännähdystä, kun se romahti maahan kuolleena. Nirion nousi kyljelleen ja hänen ei tarvinnut, kun vilkaista peuraa ja hän lähti heti jatkamaan etenemistä taaemmas.

“Hei katsokaa! Tuolla on haltia!” joku demoneista ehti huudahtaa ja silloin haltia tiesi, että hänen piti nousta ja lähteä juoksemaan niin kovaa kuin vain pystyisi. Voimat olivat vähissä. Nälkä ja väsymys hidastivat hänen tahtiansa, mutta prinssi ei suostuisi jäämään demonien kiduttamaksi ja tappamaksi.

“Se on se haltiaprinssi! Ottakaa se kiinni!” Nirion kuuli johtajan huutavan käskytetyilleen. Haltiasta tuntui, että maa alkoi tärisemään, kun neljä suurikokoista demonia lähtivät juoksemaan hänen perässään. Luonnonhaltia yritti viimeisillä loihtimisen voimillaan hidastaa demonien etenemistä nostamalla puiden juuria ylös kompastuttaakseen heitä ja puiden lehdillä ja köynnöksillä estämään jahtaajiensa vauhtia.

Jokaista lihasta särki eikä nuori mies tiennyt tarkalleen, mihin suuntaan hänen tarkalleen kannattaisi juosta. Pysähtyminen ei ollut vaihtoehto, joten Nirion jatkoi juoksemistaan ja toivoi, että joku tulisi apuun, kuka tahansa. Hänellä ei ollut asetta eikä voimia taistella viittä demonia vastaan. Hän tiesi, ettei häntä jätettäisi eloon, eikä hän halunnut kuolla. Olallaan roikkuva ja selkää vasten hytkyvä laatikko toi oman haasteensa etenemiselle, mutta prinssi ei suostunut jättämään poikasia oman onnensa nojaan.

Ennen kuin Nirion ehti aavistaa mitään, kahden suuren puun välissä olevasta pensaikosta nousi esiin suuri jalkakäärme. Se sähisi kovaan ääneen ja prinssi joutui äkkipysähtymään, kun suuri kauhumainen otus yritti iskeä sahalaitaisilla hampaillaan häntä kohti. Hän ehti hypätä pois alta, kun suuri käärmeen ja tuhatjalkaisen sekasikiö tömähti maata vasten suuren päänsä kanssa. Nirion huomasi, miten sen suuret kiilusilmät kääntyivät häntä kohti ja se alkoi värjääntyä ympäristönsä väriseksi.

“Ei voi olla”, hän huokaisi kauhuissaan ja nousi samantien jatkamaan pakoansa. Demonien lisäksi hänen perässään olisi suuri painajaismainen olento, jolle hän olisi vain yksi suupala muiden uhrien joukossa. Nuoren miehen silmiä alkoi kirveltää ja muutama paniikin kyynel nousi silmiin, kun hän yritti vähäisillä voimillaan estää takaa-ajajiensa vauhtia. Halu luovuttaa oli suuri, mutta halu olla kuolematta taisteli vastaan ja sai prinssin jalat pysymään juoksun vauhdissa.

Takaa-ajoa oli ehtinyt kestämään kahden kilometrin verran ja Nirion oli kuullut, miten suuri jalallinen käärme oli kokonsa vuoksi romuttanut ympäristöänsä. Hämäryys oli ehtinyt nousta taivaalle ja ilta oli saapunut synkistämään parhaillaan olevaa takaa-ajoa. Se oli raivannut demoneille tietä jatkaa perässä hänen jahtaamistaan. Haltia tunsi, miten hänen voimansa alkoivat loppua. Hän näki edessään, miten metsä alkoi vähentyä ja vastaan alkoi tulla kaunista kukkaniittyä. Prinssi oli onnistunut pääsemään Casperin alueelle, mutta aukea alue oli hänen kannaltaan huono. Hän ei voisi käyttää mitään ympäristöstään tässä kunnossa apuna taistelemaan jahtaajiansa vastaan. Jalat kuitenkin veivät eteenpäin, koska ei ollut muutakaan vaihtoehtoa.

Lopulta metsä vaihtui aukeaksi virheäksi kukkaniityksi ja Nirion jatkoi juoksuansa loppumattoman näköiselle niitylle. Tilanne tuntui toivottomalta, apua ei ollut tulossa. Hän oli yksin ja voimaton. Tilanne oli epätoivoinen, mutta halu jäädä eloon vei häntä edelleen eteenpäin.

“Pysähdy, et pääse karkuun!” yksi demoneista huusi innoissaan, mutta hengästyneenä. Prinssi kuuli niiden johtajan karjuvan vaatimuksia saada hänet kiinni. Vaikka demonit alkoivat väsyä, suuri käärmemäinen peto jaksoi yhä kulkea hänen perässään. Se ajoittain yrittänyt iskeä päätänsä haltiaa kohti, mutta nuori mies oli onnistunut väistämään hyökkäyksen.

Nirion ei tiedä, mitä teki väärin, mutta seuraavalla juoksuaskelmalla hän kompastui omaan jalkaansa ja lensi vatsalleen ruohikkoa ja erivärisiä kukkia vasten. Ennakoimaton lento maahan sai kaiken ilman ulos haltiaprinssin suusta ulos. Hän tunsi, miten koko hänen vartalonsa ilmoitti, ettei liikkuisi enää. Uupumus otti vallan ja prinssi tiesi, että tämä tulisi olemaan hänen loppunsa. Hän sai käännettyä päänsä taaemmas nähdäkseen tuon käärmemäisen hirviön pysähtyvän aivan hänen taakseen ja sähisten nosti päätänsä, valmiina lopulliseen iskuunsa. Kyyneleet valuivat nuoren miehen silmistä ja hän tunsi maata vasten demonien saapuvan paikalle katsomaan hänen lopun hetkensä. Nirion sulki silmänsä ja yritti ympäröivästä melusaasteesta huolimatta saada päähänsä vanhempiensa rakastamat kasvot mieleensä. Ainakin he olisivat kuvitelmissa läsnä, kun hän kuolee.

Kuuma aalto ohitti Nirionin yläpuolelta ja käärmehirviön sähinä muuttui raakuvaksi tuskanhuudoksi, jonka vuoksi prinssin piti peittää korvansa hetkeksi. Kun toinen kuuma aalto lensi hänen ohitseen, prinssin oli käännyttävä ylös katsomaan. Hän ehti nähdä vilauksen lentävästä olennosta, joka selvästi kiersi hänen ja takaa-ajajiensa ympärillä. Tämä olento oli musta väriltään vihreine ja sinisine yksityiskohtineen. Vaikka kuu ei loistanut, olennon suomut kimalsvat kuin kristallit yössä ja se syöksi tulta kohti hänen perässään tulleita vihollisia. Hän näki kaksi henkilöä olennon selässä ja uuden tulivanan iskeytyessä prinssin ja takaa-ajajien väliin erottamaan heidät, Nirion tunnisti Conda -lohikäärmeen ja sen mukana kadonneet Deilan ja Tansin.

Lohikäärme karjaisi varoituksena vihollisille olla tulematta lähemmäs, samalla kun se hitaalla liukumisella laski käpälänsä ja kaksi naista hyppäsivät pois sen selästä. Nirion olisi halunnut nousta, mutta hän ei yksinkertaisesti vain jaksanut. Hän näki, kun Tansi juoksi ensimmäisenä hänen luokseen.

“Ei hätää prinssi Nirion, autamme sinua”, Tansi sanoi nopeasti, kun hän laskeutui toiselle polvelleen ja kosketti rohkaisevasti hänen olkapäätänsä. Nuoresta naisesta näki, että hän oli ollut lemmittynsä kanssa luonnon armoilla. Hänen kasvonsa ja kuninkaallinen prinsessalle tarkoitettu haarniska pukunsa alla olivat likaantuneet ja mekko oli repaleinen ja selvästi lyhennetty käsivoimin helpottamaan liikkumista.

“Ki-kiitos”, Nirion sai vain sanottua väsyneenä.

“Tansi, huolehdi Nirionista, minä ja Conda hoidamme loput”, Deila huusi muutaman metrin päässä entiselle prinsessalle, joka nyökkäsi rakkaalleen. Tansi kääntyi takaisin prinssiä kohti ja auttoi tätä nousemaan ylös. Kaikki tapahtui niin odottamattomasti, mutta nuori mies oli sydämessään kiitollinen, että kaksikko oli tullut väliin pelastamaan hänet. Tansi lähti johdattamaan Nirionia kauemmas niityllä, koska Deila heilautti omaa keppiänsä ja maa lähti avautumaan hänen jalkojensa alla.Suuret viisi mutaista alligaattoria nousivat ylös maan syvyyksistä ja hyökkäsivät Condan sylkäisseen tuliseinämän läpi kohti demoneita. Demonit taistelivat alligaattoreita vastaan ja niiden johtaja otti Deilan silmätikukseen. Conda sai melkein itsensä kokoisen käärmehirviön vastustajakseen, mutta lentävä lohikäärme oli ketterä ja sai poltettua vastustajaansa tämän huutaessa kivusta. Käärmemäisen olennon oli hankala yrittää iskeä, koska tulta syöksevä lisko-olento sylkäisi karjauksen kera vastustajaansa kohti tulisen hyökkäyksensä.

“Olet häpeäksi meille”, johtaja ärisi kurkustaan Deilalle ja yritti iskeä omalla pitkävartisella piikikkäällä ja ketjullisella nuijallaan kohti demonikuningatarta. Pyörähtäen Deila väisti hyökkäyksen ja sauvansa heilautuksella iski kovat mutaiset piikit viiltämään johtajademonin kasvoille haavoja. Yksi niistä iskeytyi suoraan johtajan toiseen silmään, joka sai miehen karjahtamaan kovaa tuskasta.

“Kehtaatkin syyttää minua lajimme häpäisystä”, Deila sanoi vihaisena toiselle. Nyt yksisilmäinen johtaja katsoi jo raivosta kuolaten demonikuningatarta, joka paransi asentoansa puisen keppinsä kanssa.

“Mitä teemme? Jäämme alakynteen”, yksi demoneista huusi johtajalle. Neljästä demonista yksi oli ehtinyt kuolla jäädessään Condan sylkäisemän tulihyökkäyksen alle, sen iskeytyessä jo palamaan syttyneeseen jalkakäärmeeseen. Demonit taistelivat neljää savimaista alligaattoria vastaan, joiden pinta tuntui kuin auringossa kovettuneelta.

“Idiootit, älkää nyt hävitkö kasalle savea!” johtaja karjui käskynsä alla oleville ja piti verestä valuvaa silmäänsä. Vilkaistessaan taistelutilannetta ärsyyntyneenä, Deila oli saanut mahdollisuutensa hyökätä. Demoninainen oli singahtanut kumartuneena joukon johtajan eteen ja iski tilaisuuden tullen kaikilla voimillaan keppinsä päällä vastustajaansa leukaan. Suurikokoisen demonihahmon pää notkahti iskusta täysin ylöspäin ja miehen harvaan kasvaneet hiukset singahtivat voimasta taivasta vasten. Deila ei aikaillut, vaan iski keppinsä päällä nopeasti uudestaan suoraan miehen aataminomenan kohdalle. Se aiheutti demonin suusta pahaaenteilevän äänen. Nainen tiesi voittavansa.

“Iskekää”, Deila sanoi ja samassa savisten alligaattoreiden huomio kääntyi naisen vastustajaan. Nopein liikkein savipedot lähtivät kohti demonien joukon johtajaa ja kävivät tähän kiinni kuin puolustuskyvyttömään saaliiseensa. Alligaattorit purivat ja repivät kivusta huutavaa uhriansa palasiksi samalla, kun Deila kääntyi katsomaan vielä elossa olevia kolmea demonia. Ne kääntyivät katsomaan peloissaan Deilaa. Nainen ei tunnistanut yhtäkään demoneista, joten he eivät olleet asuneet Aversionissa. Demonikuningatar oli oppinut alamaistensa kasvot ulkoa ja nämä kolme olivat asuneet muualla ja päättäneet ryhtyä auttamaan naista, joka teki asioista heidän lajilleen entistä vaikeampia.

“Teinä juoksisin”, hän totesi demoneille, jotka lähtivät enempää miettimättä huutaen karkuun. Deila katsoi heidän peräänsä toinen kulma koholla. Samassa hänen yltään liisi Conda, joka puhalsi tulimeren kolmen demonin ylle, paistaen heidät elävältä. Nainen ei kokenut surua lajinsa edustajia kohtaan. He olivat puolensa valinneet ja hyväksyneet mahdollisen kuolemansa taistelussa. Deilan silmät siirtyivät takaisin savisiin alligaattoreihin, jotka olivat repineet joukon johtajan palasiksi. Ajatuksensa voimalla nainen muutti pedot takaisin savikasoiksi ja antoi niiden imeytyä takaisin maanpinnan alle.

Conda laskeutui tömähtäen maahan ja tuli Deilan luokse. Nainen kääntyi katsomaan liskoystäväänsä ja silitti sen suurta leukaa. Lohikäärme hörähti tyytyväisenä taistelun lopputulokseen. Demonikuningatar kääntyi katsomaan takanaan palavaa jalkakäärmettä ja katsoi sitä inhoten. Nainen ei ollut osannut villeimmissä unissaankaan miettiä mitään näin vastenmielisen näköistä. Conda nuuhkaisi palavaa ruumista kohti, kunnes pärskähti murahtaen syvältä kurkustaan.

“Ei kelpaa iltaruuaksi vai?” Deila kysyi Condalta, joka otti askeleen taaemmas muristen. Ilmeisesti ei.

“Mitä teemme Deila?” Tansi kysyi, kun hän ja Nirion kävelivät hänen luokseen. Deila kääntyi katsomaan rakastaan ja vilkaisi ympärilleen.

“Heillä saattoi olla muita joukkoja lähistöllä. On parempi lentää muualle”, demonikuningatar totesi ja kääntyi katsomaan kaksikkoa. Hän ei pitänyt Jolineista, mutta katsoessaan selvästi kovia kokenutta prinssiä ja tämän tutkiessa olallaan ollutta laatikkoa, hän tunsi hyvin vienoa sääliä tätä kohtaan.

“Mitä on oikein tapahtunut prinssi Nirion?” Deila kysyi ja Tansi vilkaisi häntä, kunnes kääntyi katsomaan Nirionia. Nuori haltiamies nosti katseensa häneen. Kirkkaan vihreistä silmistä näkyi väsymys ja suru.

“Jolinien valtakunta on mennyttä”, hän kuiskasi ja Tansi huokaisi järkytyksestä. Deila vilkaisi vielä nopeasti ympärilleen. Heillä ei olisi varaa jäädä kiinni. Prinssin perässä saattoi olla muitakin.

“Jutellaan syrjemmässä, hypätkää Condan selkään ja äkkiä”, Deila käski. Lohikäärme laski oikeaa jalkaansa ja olkaansa helpottaakseen kolmikon nousua selkäänsä. Nirion seurasi kahta naista, vaikka häntä pelotti nousta lohikäärmeen kyytiin. Hän ei ollut koskaan ratsastanut moisella, eikä hän haluaisi joutua heti perään kuoleman kynsiin, jos hän putoaisi. Hän kipusi lohikäärmeen säkenöivää pintaa vasten, kunnes pääsi istumaan Tansin taakse. Prinssi vilkaisi nopeasti alas, mutta huomatessaan, miten kaukana hän oli jo lohikäärmeen selässä maasta, hän kääntyi kiinnittämään huomionsa edessään oleviin naisiin.

“Suosittelen ottamaan Tansista tiukasti kiinni”, Deila kääntyi ohjeistamaan prinssiä samalla, kun Tansi kiersi omat kätensä demonikuningattaren ympärille tiukasti. Nirion nielaisi, mutta tuli ihan kiinni entistä kihlattuansa ja kiersi kätensä tämän ympärille.

“Ei hätää, Condan kyydissä oloon tottuu kyllä”, Tansi käänsi vienosti päätänsä huikatakseen lauseensa haltianuorukaiselle. Nirion sai äännähdettyä hermostuksissaan entiselle prinsessalle ja sulki visusti silmänsä, kun Conda nousi koko pituuteensa. Se otti askeleen taaksepäin, ponkaisi takajaloillaan vauhtia ja lähti kiitämään taivaalle. Prinssi ei uskaltanut avata silmiänsä, mutta kuuli, miten suureen lisko-olennon siivet avautuivat ja joukko lähti nousemaan yhä ylemmäs, kunnes Conda jäi liitämään taivaalle.

Nirion ei avannut silmiänsä koko matkan aikana.

Kappaleet, jotka inspiroivat lukua kirjoittaessa:

- Duo Jatekok – Sonne

- The Last of Us 2 ost – They’re still out there

- Tekken Tag Tournament 2 ost – Mystic Force

- Tekken 4 ost – Didgerhythm

- Final Fantasy VII Advent Children ost – Savior

- FF XV ost - Daemons