LUKU 67: YLLÄTYSVIERAS

KUUKAUSI JA VIIKKO HEIZELIN LÄHDÖN JÄLKEEN

HEIZEL

Katsoin edessäni olevaa kivi- ja hiekkakasaa, joka oli juuri esittänyt pahimman painajaiseni aihetta. Annoin hengitykseni tasaantua ja nousin seisomaan koko pituuteeni. Aloin kuulemaan hitaita taputuksia ja käännyin katsomaan vasemmalle puolelleni, jossa näin Kalmin seisovan vieno hymy huulillansa. Rauhallisin taputuksin hän sanoi:

“Puhdas suoritus, onneksi olkoon”, nyökkäsin hänelle kiitoksen eleenä hänen sanoilleen ja sipaisin käsivarrellani hikistä otsaani. Käännyin katsomaan maahan. Auringon viimeiset säteet hupenivat yllämme, siirtäen varjojamme mukanansa tulevan yön tieltä. Vieno tuuli ympärillämme tuntui silti kuin sorkkaeläimen henkäykseltä kasvoille.

“Tee se uudestaan”, Kalm sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen ja käännyin taas katsomaan häntä maasta kuin en olisi kuullut hänen sanojansa. Opettajani paransi olkapäillään olevaa kangaslaukkua ja risti kätensä rintakehälleen ja otti normaalin odottavaisen asentonsa.

“Oletko tosissasi?” kysyin aidosti ihmeissäni. Olin väsynyt ja hikinen.

“Nyt jos koskaan sinun pitäisi tehdä tämä koko rata uusiksi”, hän totesi ja osoitti sormellaan esterataa. Katsoin radan alkupäähän ja hiljaa itsekseni manaten lähdin kävelemään radan päähän.

Seitsemäs kierros rataa veti minut äärimmilleen, kun annoin kaikkeni joka kerralla yhä enemmän, kun Kalm käski minun ottaa rata uusiksi. Yö oli jo noussut yllemme ja tulivuorten punertavat sävyt olivat muuttuneet hieman ruskehtavimmiksi kuun loisteessa.

Saatuani seitsemännen Tiscovera -kivikopion räjäytettä jääloitsulla palasiksi jalkani pettivät alta ja kaaduin maahan. Jäin siihen hengittämään raskaasti hien valuessa koko vartalostani maahan ja katsoin kivikasaa edessäni varoittavasti. En halunnut sen saada minkäänlaisia ajatuksia muodostua takaisin oikeaan muotoonsa eikä se niin tehnytkään. Tärisin hieman uupumuksesta ja yskähdin pari kertaa.

Kalm taputti minulle seitsemännen kerran rauhallisin liikkein ja käveli luokseni.

“Seitsemäs kerta toden sanoi”, Kalm sanoi minulle ja kaivoi kangaskassistaan vesipullon ja ojensi sen minulle. Kiittäen otin sen vastaan ja en ollut ymmärtänyt rataa yhä uudestaan tehdessäni, miten janoinen olin ollut. Join pullon muutamalla kulauksella tyhjäksi ja olisin voinut juoda vaikka kymmenen lisää. Vesi auttoi minua virkoamaan hieman ja varovaisin liikkein nousin istumaan.

“Miten?” Kalm kysyi minulta ja käännyin katsomaan hänen odottavaisia kasvojansa.

“Näin vanhemmistani unta”, sain vastattua hänelle. Odotin hänen pyytävän tarkennusta kysymykselleen, mutta sen sijaan hän soi minulle leveän hymyn ja nyökkäsi. Se oli levein hymy, jonka olin koskaan nähnyt hänen tyynillä ja ankarilla kasvoillaan koko tuntemisemme ajan.

“Olet äitisi tasoinen viekas ja kekseliäs taistelija”, Kalm totesi minulla samalla, kun Rin käveli luoksemme. Se tuli nuuhkimaan minua ja antoi minun silittää leukansa alta. Se selvästi piti siitä, kunnes käännyin taas katsomaan vierelläni seisovaa opettajaani.

“Olet valmis”, Kalm totesi ja ojensi kättänsä. Tartuin siihen ja hän auttoi minut seisomaan.

“Ai palaamaan muiden joukkoon?” kysyin. Pieni toivonkipinä nousi sydämessäni, koska minulla oli suunnaton koti-ikävä ja haluaisin nähdä kaikki läheiseni.

“Et vielä. Olet valmis viimeiseen harjoitukseesi”, Kalm totesi minulle ja sain sanoa heti heipat toivonkipinälle sydämessäni. Huokaisin väsyneenä.

“Minkälainen harjoitus?” kysyin opettajaltani, joka hymähti ja ojensi minulle kangaskassia. Huomasin vasta nyt sen sisältävän pyyhkeen ja vaihtovaatteet minulle. Napasin sen omalle olalleni.

“Kerron huomenna. Mene nyt suihkun kautta nukkumaan. Huomenna voit nukkua niin myöhään kuin sinua nukuttaa”, Kalm kertoi ja lähti Rinin vierelleen kutsuen takaisin talolleen. Katsoin hänen peräänsä. Saisinko nukkua huomenna niin pitkään kuin haluaisin? Se tuntui samalta kuin olisin saanut kokonaisen päivän vapaata.

Kävelin mökin taakse ulkona, jonne Kalm oli aikoinaan itse rakentanut alkeellisen suihkun, jossa oli itsetoteutettu suihkun tapainen mekanismi, johon piti kaivosta hakea vesi sen omaan sankoon. Kopautin sankoa ja kuulin, ettei sen sisällä ollut paljoa vettä, joten irrotin sen paikoiltaan ja kävin kaivolta hakemassa puhdasta vettä.

Suihkun aikana innostuin vielä viimeisillä voimillani kokeilla pieniä jäisiä loitsumisia ja hymyilin itselleni. Koin pitkästä aikaa ylpeyttä siitä, että olin onnistunut jossakin vaikka se oli uuvuttanut minut täysin. Tulisin nukkumaan sikeänä kuin pieni vauva seuraavana yönä.

Jaisar oli rakastellut minua taas pitkän tovin enkä meinannut saada siitä tarpeekseni. Tunsin, miten viileä ruoho allani oli muuttunut vain kuumemmaksi, mitä kauemmin mies oli ylläni osoittanut minulle ikävöivänsä minua ja oikeaa kosketustani. Olimme suudelleet, maistelleet toisiamme ja harrastaneet intohimoista seksiä, joka oli tuntunut parhaimmalta palkinnolta esteradan aiheuttaman väsymyksen jälkeen.

En ollut kiinnittänyt sademetsäiseen ympäristöömme sen kummemmin huomiota, mutta huipulle päästyäni ja tasatessani hengitystäni miehen alla aloin kuulostelemaan ja vilkuilemaan ympärilleni.

“Tämä oli Aversionissa yksi lempipaikoistani”, Jaisar totesi huulet kaulaani vasten tasaten omaa hengitystään. Olimme keskellä pientä ruohikkoaluetta, jossa kukki kauniita kukkia ja kasveja. Puiden lehtien lomasta lämpimän tuntuinen aurinko muodosti kauniita kuvioita ruohikolle ja yllemme.

“Se on hyvin kaunis”, kuiskasin miehelle hymyillen ja Jaisar nousi suutelemaan minua hitaasti kiitoksena yhteisestä hetkestä. Vastasin suudelmaan ja ajattelin, miten ihanaa olisi päästä tuntemaan nämä ihanat tunteet oikeassa maailmassa. Annoin Jaisarin kiertyä selälleen ruohikolle makaamaan ja hän veti minut heti vierelleen kainaloonsa. Vapaan kätensä hän laittoi päänsä taakse samalla, kun itse tulin hänen vierelleen kyljelleni ja jäin katsomaan häntä. Silitin hänen sileän kalpeaa poskea ja hän piti silmiään tyytyväinen hymy kasvoillaan kiinni.

“Harmi, etten voinut näyttää tätä sinulle oikeasti”, Jaisar totesi hiljaa vieno suru äänessään, kun hän avasi silmänsä ja kääntyi katsomaan minua. Jatkoin hänen silittelyään ja katsoin hänen tummiin silmiin hymyillen rohkaisevasti.

“Kun kaikki on ohi, voimme uudelleenrakentaa Aversionin demoneille ja etsiä tämän paikan”, lupasin miehelle, joka katsoi minua hymyillen.

“Se olisi oikein mukavaa”, hän sanoi ja vastasi antamaani sukkoon.

“Mutta haluaisin, että jäät silti luokseni Riyzekien alueelle”, myönsin suoraan ja se sai Jaisarin kulmat kohoamaan hetkeksi.

“En ajatellutkaan muuttavani Aversioniin takaisin enään. En nyt, kun itse Riyzekien kuningatar onnistui saamaan minut nalkkiinsa”, hän kommentoi ja pyöräytin silmiäni huvittuneena.

“Tai oikeastaan minä taisin kesyttää tämän kuningattaren. En muista, miten se menikään…?”Jaisar alkoi miettimään katsellen taivaalle ja hennosti kutittelin häntä virnistellen, johon hän heti naurahti.

“Voin vielä muuttaa mieleni asian suhteen”, totesin naurahtaen, johon Jaisar naurahti takaisin makeasti.

“Et sinä mieltäsi muuta. Kukaan ei ole yhtä komea kuin minä ja kukaan ei rakastele sinua yhtä taitavasti kuin minä”, Jaisar totesi virnuillen. Virnuilin hänelle takaisin ja suljin hänen suunsa suudelmaan. Mies vastasi siihen tyytyväisenä, kunnes suudelman loputtua vain katsoimme toisiamme.

“Millainen tilanteesi on?” Jaisar kysyi lopulta ja tunsin, miten hän silitellen siveli sormillaan kylkeäni.

“Hyvä. Ilmeisesti Kalmin mielestä on aika viimeiselle koetukselle ennen kuin pääsen takaisin”, vastasin ja kerroin, miten viime päivän esteradan ylitykset olivat menneet. Jaisarin huulille nousi iloinen hymy, joka sai minut sulamaan joka ikinen kerta. Jos miehen hymyä pystyi sanoa kauniiksi, Jaisarin hymy oli juuri sellainen. Komea, mutta todella kaunis.

“Olisi mukavaa saada sinut vihdoin takaisin”, Jaisar totesi ja painoi otsansa omaani vasten.

“Miten sinun tilanteesi?” kysyin takaisin.

“Ollut samanlainen viime aikoina. Olen muuttunut yhä nopeammaksi ja fyysiset voimani ovat vahvistuneet muutenkin. Mutta noidat eivät ole saaneet tietoa, miksi verenhimoni on poissa tällä hetkellä”, Jaisar vastasi ja samalla painoi kasvonsa hänen poskeaan silittävää kättäni vasten.

“En toisaalta kaipaa veren makua”, hän totesi. Mies oli kertonut minulle, miten joskus hän pelkäsi, että hänessä olisi jotain tikittävän aikapommin kaltaista, jonka demoninainen olisi hänen sisäänsä saanut. Noidat olivat tutkineet asiaa läpikotaisin, mutta mitään ei löytynyt. Olin itsekin huolissani, olisiko Jaisar täysin kunnossa, mutta ainakin tällä hetkellä tilanne vaikutti rauhalliselta.

“Mitä muille kuuluu?” kysyin ja se sai Jaisarin naurahtamaan.

“Aivan, pitikin kertoa. Ystäväsi Ninja ja Salam saivat selville, ettet ole vankilassa”, hän totesi ja huokaisin heti hieraisten silmiäni.

“Anna kun arvaan, Ninja sai painostettua Charin kertomaan?”

“Jotain sellaista kait. He tulivat yhdessä ihan paikan päälle asiaa kysymään, kun Chari ei ollut suostunut vastaamaan heidän puheluihin”, Jaisar kertoi ja pudistellen päätäni naurahdin. Niin Ninjan kaltaista marssia paikanpäälle vaatimaan vastauksia häntä askarruttaviin kysymyksiin.

“En muuta tiedä kuin että he lupasivat pitää salaisuuden muilta kuninkaallisilta piilossa”, Jaisar kertoi ja nyökkäsin hymyillen. Vaikka Ninjan isovanhemmat olivat kuninkaallisia tiesin, että pystyin luottamaan häneen olla kertomatta asiasta heille. Salam osasi myös pysyä viileänä kuin lumi, kun oli kyse salaisuuden pitämisestä omana tietona.

“Juu no, osaan kuvitella, miten tämä tilanne ja keskustelu on mennyt, joten tämä tieto riittää minulle vallan hyvin”, sanoin pudistellen päätäni, kunnes käännyin katsomaan Jaisaria.

“Ei kai hän ristikuulustellut sinua?” kysyin mieheltä, joka pudisti päätänsä.

“Onnistuin pysymään piilossa, ettei hän ehtinyt saada kynsiänsä minuun. Ystäväsi vaikuttaa mukavalta, mutta hän on ilmeisesti aika tarkka siitä, kenen kanssa olet. Toisaalta ymmärrän sen kyllä”, Jaisar sanoi ja silitti selkääni ja vilkaisin hänen käsivarttaan, jossa tribaalinen tatuoitu kotka oli.

“Ja kohtaan hänet mieluusti sinun kanssasi. Hän vaikuttaa hieman pelottavan uteliaalta”, Jaisar myönsi vienosti naurahtaen ja minun oli pakko hymyillä leveästi hänen tokaisulleen.

“Ymmärrän täysin”, vastasin ja suutelin häntä nauttien. Olisin taas kerran vain halunnut jäädä tähän hänen kanssaan ikuisiksi ajoiksi.

Heräsin siihen, että joku hyvin varovasti ravisti minua ja huhuilu minua heräämään. Avasin hitaasti silmäni ja näköni tarkentuessa ymmärsin Kalmin tulleen herättämään minua. Pieneen huoneeseeni paistoi ikkunasta aamuinen aurinko puisten suljettujen kaihtimien läpi. Ei ollut varhaisin hetki aamusta, mutta ei se myöhäisinkään.

“Mitä nyt?” kysyin ja suustani tuli suuri haukotus. Toinen oli luvannut, että saan nukkua tänään niin pitkälle kuin haluan. Siinä yrittäessäni ymmärtää ympäröivää maailmaa kuulin Kalmin sanovan:

“Olen pahoillani, että jouduin herättämään, mutta asia on tärkeä. Pue vaatetta yllesi ja tule mahdollisimman pian aamiaiselle”, Kalm sanoi minulle hiljaa ja katsoin aamusärkevin silmin opettajaani. Nyt näin hänen kasvoillaan jännittyneisyyden ja huolen. Hän ei jäänyt odottamaan mahdollisia kysymyksiäni vaan nousi koko pituuteensa, siirsi huoneeni oviaukon edessä olevaa mattoa, joka korvasi oven, ja astui ulos yksityisestä tilastani.

“Mistähän on kyse?” kysyin itsekseni ja laskeuduin sängylle selälleni. Rupesin venyttelemaan itseäni x-asennossa äärimmilleni, kunnes huokaisin tyytyväisenä ja nousi sängystä. Petasin petini täsmälliseksi, koska Kalm oli tehnyt selväksi, että huoneeni piti kysyä tiptop-kunnossa, ihan sama kuinka väsynyt olisin.

Riisuin mustan yötoppini ja taittelin sen tyynyni alle. Pienessä huoneessani ei ollut muuta kuin sänky, jalkalamppu, nojatuoli ja pieni hylly, minne olin saanut vaatteitani. Olin jo edellisenä iltana viimeisillä voimillani valittua seuraavan päivän vaatteet, joten aloin pukemaan niitä päälleni. Puin rintaliivieni päälle rennon mustan lyhythihaisen paidan, jonka laitoin jalkoihini vetämieni mustien haaremihousujen alle. Vaatteiden kankaat olivat kevyitä tummasta väristä huolimatta ja ne tuntuivat mukavalta päällä tällaisessa säässä, missä olin nyt yli kuukauden viettänyt aikaani. Letitin hiukseni yhdelle paksulle letille ja heilautin sen olaltani selkäpuolelleni samalla, kun työnsin sandaalit jalkoihini sängyn vierellä. Vasta silloin tunsin pienen kolon vatsassani, joka janoaisi saada aamiaista.

Kävelin huoneeseeni tuovan käytävän läpi ja Kalm oli eteisen, keittiön ja olohuoneensa yhteistilassa selkä minuun päin. Haistoin ilmasta, että hän laittoi kahvia tulemaan. Huomasin hänen vierellään seisovan setäni ja silmäni suurenivat hieman ja tunsin, miten heräsin samantien täysin hereille. Ralff kääntyi katsomaan minua ja soi minulle vienon tervehtivän hymyn.

“Heizel”

“Setä”, tervehdimme toisiamme. Yllemme lankesi hiljaisuus enkä tiennyt mitä sanoa. Äitini veljen saapuminen paikalle oli ollut yllättävää, koska en ollut osannut odottaa hänen saapumistaan paikalle. En ainakaan vielä.

“Kalm kertoi, että harjoittelusi on tuottanut tulosta. Mukavaa nähdä, että voit myös hyvin”, Ralff totesi minulle lopulta samalla, kun nojasi ruokapöytää vasten. Nyökkäsin hänelle.

“Olen huomannut kasvua taitojeni kanssa myös, kiitos”, vastasin hänelle vieno hymy huulillani ja vilkaisin Kalmia, joka jatkoi pöytään tarjoilujen tekemistä. Suoristin kurkkuani ja siirtäessä hieman hiuksiani korvani taakse sain kysytyksi:

“Setä, mikä tuo sinut tänne näin aikaisin?” kysymykseni sai miehen hymyn hyytymään, joka välittömästi jätti minulla sydämenlyönnin välistä. Kauhun ja ahdistuksen tunne lähti välittömästi hipomaan minua varpaista vartaloani pitkin kohti päätä.

“En tullut yksin”, setäni sanoi ja nyökkäsi kohti ulko-ovea, jonne en ollut vielä katsettani suonut. Nielaisin ja käännyin katsomaan kuinka valtava kameleonttikäärme oli spiraalimaisessa asennossa lepotilassaan. Kylmä hiki meinasi heti nousta iholleni. Olin aina pelännyt lapsesta asti käärmeitä ja Jolinien käärmeet olivat aina kauhistuttaneet minua, jonka vuoksi välttelin niiden kanssa samassa tilassa olemista. Käärme tarkkaili minua pikimustilla silmillään, mutta se näytti enemmänkin tylsistyneeltä kuin halukkaalta hyökätä kimppuuni.

“Ei hätää, Bitin ei aio syödä sinua”, kuulin Jillin tutun äänen ja vasta silloin käännyin katsomaan rentona olevan käärmeen vieressä puisella tuolilla istuvaa haltiakuningasta. Jillin kasvoilla oli muutama arpi, jotka kielivät taistelusta ja hänen asunsa oli hennompi, mitä yleensä. Uskoisin sen johtuvan alueen säästä. Hän silti näytti arvokkaalta, vaikka hänellä ei ollut pronssin vihreää kallista kruunua päässänsä.

“Hei Heizel”, Jill sanoi minulle tyynellä äänellänsä ja nyt olin hyvin ymmälläni. Vilkaisin setääni ja sitten Jilliä kysyvä ilme kasvoillani.

“Hei Jill, mikä suo minulle tämän kunnian”, vastasin lopulta ja Jillin ilmeestä näkyi, että hän hieman hymähti sanomiselleni, mutta vakavoitui samantien. Oliko Jill itse saanut selville, etten ollut vankilassa vai oliko Ralff kertonut hänelle? Päähäni iskeytyi samantien iso kasa kysymyksiä, joihin paloin halusta saada vastauksia heti.

“On parempi, että istut alas”, Ralff sanoi ja veti yhden tuolin esille ruokapöydästä minua varten. Samalla Kalm sai pöytään lämmintä ja kylmää juotavaa syötävän seuraksi. Opettajani ei vilkaissut minua kertaakaan, joka kertoi, että mitä ikinä saisin seuraavaksi kuulla, se olisi vakavaa.

“Mitä on tapahtunut?” kysyin vieno huolestunut sävy äänessäni.

Kappaleet, jotka inspiroivat lukua kirjoittaessa:

- FF XIII-2 ost – The Last Hunter

- Paul Anka – Put your head on my shoulder

- Celine Dion – I surrender

- Savage Garden – I knew I loved you

- Until Dawn ost – The shadow of the mountain (Main theme)