LUKU 60: RIN

HEIZEL

Olimme kävelleet pitkän matkan pitkin kivikkoista polkua tulivuoristen putoisten keskellä. En ollut aiemmin käynyt täällä päin Phantasonea, joten kävelyn lomassa katselin ympärilleni, jotta saisin ihan muuta ajateltavaa kuin sen, että reppu hankasi hiestä märkää selkääni ja vuoriston kuumuus sai minut yhä huonovointisemmaksi. Vuoriston ympäristöä koristivat ruskean punaiset palmut, oranssin ja keltaisen eri sävyissä olevat kukat ja pilvet taivaalla, joiden pintaa alueen lämpimät sävyt saivat näyttämään punertavilta.

Kiitin onneani, että olin kaatanut autossa olleen vesikannun pullooni, jotta minulla oli edes jotain juotavaa. Jouduin kylläkin säästelemään vedenjuontia kiduttavan paljon, sillä en tiennyt kauanko vielä matka jatkuisi. Toivoin sisälläni, että ei kovin kauaa. Aloin tuntemaan väsymystä painostavan ilman vuoksi. Kaipasin kotialueeni purevia pakkasia ja lunta tämän helteen keskellä.

En ollut puhunut sanaakaan Kalmille, kun olimme lähteneet. Eikä hän ollut puhunut minullekaan. Olin yrittänyt keksiä juttelun aihetta, mutta mieleeni ei tullut mitään. Hän on aikoinaan kouluttanut äitiäni ja olin aina ihaillut hänen taistelutaitojansa. Olin kerjännyt useaan otteeseen mahdollisuutta päästä edessäni kävelevän haltian oppiin, mutta hän ei ollut koskaan suostunut siihen. Ralff oli nyt saanut hänet muuttamaan mielensä ja haluaisin tietää miksi näin kävi. Mutta en löytänyt oikeanlaisia sanoja joilla asiaa kysyä.

“Onko tarkoituksemme kävellä vielä kuinka pitkälle?” kysyin lopulta, koska jalkojani särki ja kuumuus oli tehdä minut hulluksi. Kalm vilkaisi hitusen suuntaani, kunnes jatkoi matkaansa sanomatta hetkeen mitään.

“Pääsemme pian välietapille, josta on vielä samanpituinen matka”, hän lopulta vastasi ja pysähdyin hetkeksi seisomaan.

“Samanpituinen matka? Oletko tosissasi?” kysyin. Palasin halusta päästä jäänkylmään suihkuun ja nukkumaan seuraavaksi viikoksi. Ajatuskin samanverran kävelyä, mitä tahan asti olimme talsineet, sai minut toivomaan, että toinen vitsaili. Kalm ei vastannut minulle mitään vaan jatkoi matkaansa.

“Ei helvetti”, tuhahdin itsekseni ja paransin reppua selässäni ja lähdin jatkamaan matkaa joitain askelia taaempana Kalmista. Käännyin katsomaan käteäni ja yritin kutsua vettä luokseni. Mutta mitään ei tapahtunut. Tunsin vain jännitettä kädessäni, joka tuli olkalaukkuni vesipullon vedestä, mutta en halunnut käyttää sitä. Yryn alue ei todellakaan ollut optimaallinen voimilleni. Oloni oli avuton, kun olin niin väsynyt ja huonovointinen.

Samassa minut ylitti suuri varjo, kun ylitseni lensi jotain. Parin sekunnin ajan kestänyt varjo sai hetkeksi tuntemaan oloni kymmenen kertaa paremmaksi, kunnes jouduin taas polttavan auringon armoille. Käännyin katsomaan taivaalle ja suojasin silmiäni käsivarrellani nähdäkseni, mikä yltäni lensi. Näin vain mustan siluetun taivasta vasten. Siluetin, joka näytti suuremmalta kuin lintu ja sillä oli pitkä häntä perässään.

“Deila?” kysyin itsekseni. Voisiko se olla hän ja Tansi. Siluetti lähti liitäen jatkamaan matkaansa ja väsymyksestäni huolimatta lähdin ensin nopeuttamaan askeliani hölkkään ja sitten juoksuun. Reppu ja olkalaukku hidastivat tahtiani, mutta en antanut sen haitata itseäni. Haluni nähdä henkilö, jota pidin nykyisin jossain määrin ystäväni, oli väsymystäni suurempi.

“Hei! Minne kuvittelevet meneväsi?” Kalm huusi perääni, kun juoksin hänen ohitseen. En ehtinyt jäädä selittämään naiselle, vaan Deilan ja Tansin nimeä toistaen jatkoin juoksuani. Siluetti jatkoi lentämistään rauhallisin liikkein, kunnes se jäi muutamien suurien kallioiden taakse.

“Hitto, en saa hukata heitä”, totesin itselleni ja jatkoin juoksemista kallioiden keskellä. Näin silloin tällöin vilauksia siluetista ja aina silloin huusin kahden naisen nimeä, jotka olivat kadonneet Casperissa käytyjen taistelujen jälkeen. Toivoin, että saisin kuulla, että heillä olisi kaikki hyvin. Taivaalla liitävä siluetti ei tuntunut huomioivan minua huuteluistani huolimatta.

Selälläni ja olallani olevat raskaat kantamukset saivat minut hengästymään ennen pitkää, mutta en suostunut pysähtymään. Sisälläni paloi halu nähdä Deila ja Tansi ja kysyä heidän sen hektistä tilannetta. Lopulta minua tuli vastaan aukea, joka päättyi pitkään pudotukseen alas laavantäytteiseen jokeen. Katsoin ympärilleni ja yritin nähdä seuraamaani siluettia, mutta en erottanut sitä enää mistään. Pyyhkäisin kädelläni hiestä märkää otsaani ja huokaisin raskaasti.

“Helvetti”, kuiskasin. Vilkuilin vielä taivaalle ja ympärilleni auennutta punertavan sävyistä kalliomaisemaa, jota koristi palmut ja niissä roikkuvat köynnökset, lehtikasvit ja ilmassa tuoksui yhä paheneva helle. Huokaisin ja kaivoin laikustani vesipullon. Pullo tuntui lämpimältä, joten vesikään ei olisi kovin kylmää, mutta kurkkuni huusi jotain märkää juotavaa osakseen. Pyöritin pullon korkin auki ja nostin sen alahuultani vasten toivoen saavani helpotusta olotilaani.

Silloin otus liisi lujaa alhaalta ylös ja pelästyin epämiellyttävää yllätystä niin pahasti, että kaaduin selälleni ja vesipulloni kimposi käsistäni. Kaikki pullon sisällä ollut vesi iskeytyi maahan pullon iskeytyessä pyörimään kallioista maata vasten. En ehtinyt kirota tuuriani sen kummemmin, kun kierähdin raskaan reppuni kanssa pois alta minua sinkoutuvaa tulta kohti. Reppu selässäni sain noustua ylös, kun adrenaliini suonissani lähti sykkimään hullun lailla. Käännyin katsomaan tulta syöksenyttä olentoa todetakseni, ettei se ollut Deilan Conda lohikäärme.

Olento edessäni kimalsi kuin kristallit kertoen, että se kuului lohikäärmeisiin. Sen keltaisen ja oranssin väreissä kimaltavat suomut loivat olennosta tappavan kauniin olennon. Sen pää muistutti kaunista lintua, tosin sen lukuisat hampaat suussa kertoivat sen kykenevän repimään minut kappaleiksi sekunnissa. Olennon otsasta lähti kerman vaalea harjas ja se jatkui olennon selkää pitkin, muodostaen lopulta ylellisen pitkän pyrstön. Pyrstö nousi uhmakkaastii koko mittaansa pystyyn osoittamaan minulle, että olen hänelle uhka. Pyrstön päissä oli piikit, jotka kimalsivat kristallien lailla. Lohikäärmeen jalat olivat ohuet, mutta siivet olivat massiivisen suuret ja muistuttivat linnun siipiä kristallin muodossa.

Lohikäärme karjaisi minulle petomaisesti lintumaisella lisällä ja nielaisin hermostuksissani. Pitäisikö minun tapella tätä olentoa vastaan?! Olin jo olotilani takia tosi huonossa lähtötilanteessa. Tulisin menehtymään samantien. Vilkaisin kallion reunaa kohti ja ehdein jo sekunnin ajan miettiä kumpi olisi pahempi: joutua tämän edessäni olevan lintumaisen lohikäärmeen leikkikaluksi vai tippua suoraan kuolemaani laavan sekaan. Toki yrittessäni tippua tuo otus saisi minut varmasti kiinni, joten toinen suunnitelma saattaisi epäonnistua jo senkin takia.

“Rin, lopeta”, kuulin Kalmin äänen lopulta ja käännyin katsomaan perässäni tullutta naista kohti. Lintu karjaisi kuin sitä olisi toruttu.

“Tiedän tiedän, olisit halunnut leikkiä”, nainen totesi ja käveli lohikäärmeen luokse ja hieraisi sen rintakehää tuttavallisesti. Riniksi kutsuttu lintumainen lisko-olento äännähti rauhoittuneempana ja osa minusta olisi halunnut rämähtää maahan istumaan helpotuksesta. Jos tämä oli otuksen näkemys leikkimisestä, olin kiitollinen että se oli ehtinyt loppua ajoissa.

“Toimit varovattomasti, en antanut sinulle lupaa lähteä omille teillesi”, Kalm totesi kireällä äänellä, kääntyen katsomaan minua. Havahduin naisen sanoihin helpotuksen transsistani ja palasin takaisin maan päälle kuuntelemaan Kalmin sanoja.

“Nämä alueet ovat vaarallisia, ellei tunne seutua”, hän lisäsi kireämmällä äänellä osoittaakseen olevansa tosissaan sanoissaan.

“Joo tuota, pyydän anteeksi. Luulin vain tämän ystäväsi siluettia erääksi toiseksi”, totesin pahoillani ja nappasin samalla maassa kierineen vesipullon ja sen korkin käsiini. Laitoin pullon suun alahuuleni alle toivoen saavani edes pari tippaa vettä. Mitään ei tippunut kurkustani alas ja ärähdin itsekseni.

“Äkkipikaisuutesi on ilmeisesti yksi iso huono puolesi”, nainen totesi minulle lopulta ja käännyin katsomaan häntä.

“Olenko muuta väittänyt?” kysyin takaisin ja Kalm kääntyi katsomaan minua tyynenä.

“Katsotaan auttaako se sinua, kun taistelet minua vastaan”, Kalm vastasi ja samalla kääntyi paremmin minua kohti. Rin otti muutaman askeleen kauemmas ja kävi makaamaan kalliomaista maata vasten.

“Taistelen? Ai nyt vai?” kysyin ihmeissäni ja nähdessäni lohikäärmeen tekevän olonsa rennoksi ymmärsin, että kyllä, taistelu tapahtuisi nyt.

“Kyllä. Tässä ja juuri nyt. Ota reppu ja olkalaukku pois yltäsi niin aloitetaan”, Kalm totesi kuin asiassa ei olisi mitään erikoista. Oliko toinen tosissaan? Olin lopen uupunut, en ollut saanut juodakseni ja tämä koko ilmasto imi minusta kaikki energiat ja voimat. Ei minusta olisi vastusta hänelle.

“En suostu. Haluat vain nöyryyttää minua”, tokaisin naiselle, joka vain nosti toista silmäkulmaansa.

“Voin sitten samantien viedä sinut takaisin Ralffin vaivaksi”, hän totesi ykskantaan tyynesti ja hengähdin uskomatta korviani.

“Olet minun oppilaanani, joka tarkoittaa sitä, että sinä teet tästä lähtien juuri niin kuin minä sanon”, nainen edessäni kertoi minulle kädet molemmilla lanteillansa. Hänen kylmä sävynsä tällaisessa ilmastossa kertoi minulle, että hän oli tosissaan asian kanssa.

“Jos et tottele, minulla ei ole minkäänlaista kiinostusta opettaa sinua”, hän lisäsi vakaalla äänellänsä. Lopulta hän jäi vain seisomaan ja odottamaan, että tekisin päätökseni: suostuisinko jäädä taistelemaan häntä vastaan vai lähdenkö niin kutsutulla maitokuljetuksella takaisin. Tiesin tarvitsevani tätä koulutusta, mutta toisen asenne minua kohtaan sai minut kiukustumaan. Lopulta käännyin selin naista kohti ja otin viisi askelmaa kauemmaksi. Laskin olkalaukun ja repun suurta kallion kiveä vasten. Nousin koko pituuteeni ja nostin pitkällä letillä olleet hiukseni ylös ja solmin ne tiukalle suurelle nutturalle, jotta ne eivät tulisi eteeni taistelun aikana. Olin todella uupunut, mutta aikoisin antaa kaikkeni todistaakseni arvoni uudelle opettajalleni.

Lopulta huokaisin syvän ja kääntyessäni kohti Kalmia, hän oli jo iskemässä kimppuuni.

Kappaleet, jotka inspiroivat lukua kirjoittaessa:
- Miracle of sound – Soul of sand

- Tekken 6 ost – Rustic Asia