LUKU 52: SOPIMUS

HEIZEL

Horjahdin hieman eteenpäin, kun Keidaz avasi oven ja työnsi minut ensimmäisenä sisään huoneeseen, jonka oletin olevan entisen poikaystäväni makuuhuone. Huone oli hyvin järjestelmällisen näköinen eikä mikään huonekalu ollut vinossa tai epäsymmetrinen. Sen metallinharmaa tunnelma kuitenkin tuntui imevän minusta voimaa. Tein päätöksen, että tekisin kaikkeni päästäkseni pois silläkin uhalla, että kuolisin. Silloin Tiscovera ei voisi hyötyä minusta ja tietäisin sisarusteni jatkavan riipusten etsimistä jälkeeni.

Oven naksahtaessa kiinni ja ilmeisesti myös lukkoon käännyin katsomaan Keidazia, joka veti minut käsivarresta takaisin lähelleen. Kasvomme olivat vain muutamien senttien päässä toisistamme ja jouduin vastentahtoisesti syventymään miehen kristallisen turkooseihin silmiin, joiden edessä olin ollut aikoinani sulaa vahaa. Katse edelleen herätti vienon haikeuden tunteen sisälläni, vaikka edessäni seisoi toinen vanhempieni murhaaja. Se, että koko suhde oli ollut valetta kuristi muistona sydämessäni, joka sai minut lopulta katsomaan häntä jäätävästi takaisin.

“Olen kaivannut läheisyyttäsi”, Keidaz sanoi hiljaisesti ja tunsin hänen hengityksen huulillani. Se tuntui kitkeran polttavalta ihollani ja se sai minut nyrpistämään nenääni.

“Tunne ei ole molemminpuoleinen”, totesin hänelle lopulta vihaa uhkuva ääni suussani ja se sai Keidazin hymähtämään komeasti. Mies oli itse kuvotus, mutta tuo hymy oli edelleen yhtä ihana kuin ennen. Komea ja lämmin, ellei tiennyt että edessä seisoi yksi pahimmista henkilöistä, jonka tiesin.

“Se, että edelleen koet vihaavasi minua noin paljon vain todistaa, että tunteesi ovat aidot ja sisimmässäsi rakastat minua edelleen”, mies kuiskasi pehmeästi ja samalla sipaisi vapaalla kädellään poskeani ja tuli lähemmäs kasvojani kuin suudellakseen minua.

“Tunteeni sinua kohtaan kuolivat sinä iltana, kun päätit auttaa siskoasi tappamaan vanhempani”, sanoin hänelle hampaitani kiristellen samalla, kun Keidaz piti kasvojansa lähelläni kuin sinä hetkenä, jolloin sain häneltä ensimmäisen suudelman. Siihen mennessä se oli ollut elämäni paras muisto, jonka koin. Nykyisin se muisto sai minut voimaan pahoin ja syyttämään itseäni.

“Sinä et osaa rakastaa Keidaz. Olet pelkkä psykopaatti, joka luulee tietävänsä mitä rakkaus on”, totesi hänelle ja se selvästi herätti vihaisen reaktion miehessä. En ehtinyt tehdä mitään, kun Keidaz oli työntänyt minut seinää vasten selkä häneen päin. Kaikki tapahtui niin äkkiä ja huudahdin kivusta, kun toinen puoli kasvojani iskeytyi kylmää seinää vasten. Keidaz tuli minuun kokonaan kiinni ja kuulin hänen kiihtyneen hengityksen vasemmalla korvallani. Yritin laittaa vastaan, mutta hän väänsi käteni taakse niin lujaa, että se lamaannutti liikkumiseni ja sai minut huudahtamaan uudestaan.

“Älä koskaan, IKINÄ, aliarvioi tunteitani sinua kohtaan”, Keidaz murisi korvaani ja hän samalla otti niskasta hiuksistani kiinni, että sai nostettua sivulliset kasvoni häntä kohti paremmin. Pääni vääntyi ikävästi, mutta en suostunut vuodattamaan kyyneleitäni hänelle.

“Ja vannon sinulle kaunotar, jos se petturipaskiainen on koskenut sinuun tikullakaan, tapan hänet hitaasti ja varmasti. Tekisin sen mielelläni silmiesi edessä”, mies uhkasi kasvojani kohti ja katsoin häntä vihaisena. Tiesin, että Jaisar pistäisi miehelle vastaan kunnolla, mutta ajatus siitä, että joutuisin katsomaan Jaisarin elävältä nylkimistä silmieni edessä nosti kauhun palan kurkulleni.

“Jos rakastaisit minua, et tekisi sitä”, sain sanotuksi hänelle kivusta huolimatta takaisin ja se sai Keidazin naurahtamaan.

“Enkö ole opettanut sinulle jo, että kipu on paras tunne, jonka voi kokea. Mitä enemmän aiheutan sitä sinulle, sitä syvempää rakkauteni on. Harmi ettet näe sitä, mutta älä huoli. Opetan sen kyllä sinulle”, mies puhui matalasti korvani juurelle ja irvistin kivusta, kun hän kiersi toisen kätensä hiuksistani rintakehäni ympärille ja käänsi kasvojani enemmän häntä kohti.

“Olet minun”, hän kuiskasi uhmakkaasti ja samassa painoi huulensa omiani vasten. Suudelma tuntui kostealta, mutta hapolliselta. Se oli kuvottavinta, mitä olin hetkeen kokenut. Yritin epätoivoisesti vetää päätäni taaemmas pois tuosta katkeransuloisesta hetkestä, mutta Keidaz piti tiukalla otteellaan päätäni paikallaan hänen ahneen rakkaudentekonsa aikana. Lopulta vastasin suudelmaan vain sen verran, jotta sain Keidazin alahuulen hampaideni väliin ja puristin niin lujaa kuin vain suinkin kykenin siinä tilanteessa. Entinen poikaystäväni ei ollut osannut odottaa elettäni, joten hän kärjäisi ihmeissään ja irrotti otteensa minusta. Miehen kaikotessa minusta maistoin veren metallisen maun suussani, jonka sylkäisin kokolattiamatolle ja käännyin katsomaan Keidazia. Hän hengitti syvään kiihdyksissään ja sipaisi alahuultansa, josta vuoti verta. Veren näkeminen sai miehen turkoosiset silmät suurenemaan ja kääntymään minua kohti.

“Milloin olet oppinut tällaista?” Keidaz kysyi ja hänen huulilleen nousi hullu hymy samalla, kun hän lipaisi kielellään alahuulen verta kurkustaan alas. Nyrpistin hänelle nenäänsä vastaukseksi, joka sai miehen hymyn entistä hullummaksi.

“Minä opetan sinut takaisin tavoille”, mies totesi tällä kertaa matala ja pelottava sävy äänessään. Kuin hän olisi valmis satuttamaan minua pahimmalla mahdollisella tavalla niin fyysisesti kuin henkisesti, jotta saisi minut samaan asemaan, missä suhteemme oli aikoinaan ollut. Siihen, miten alistuva olin ollut ja nielin kaikki hänen ilkeät kommentit ja vähättelyt kunhan sain suudelmia silloin tällöin. Olisi silloin pitänyt arvata, että miehen suudelmat olivat vain sellaisia, jotka tyydyttivät häntä, samaten halaukset ja seksi. Minulla ei ollut koskaan ollut väliä. Mutta hän oli aina onnistunut kääntämään, että minä olin se ongelma suhteessa.

En ehtinyt sanoa mitään ja Keidazkin ehti ottamaan vain yhden askeleen uhmakkaasti minua kohti, kunnes ovelta kuului koputusta. Katsoimme vain toisiamme silmiin ja pysähdyimme kuulostelemaan, kuka olisi oven takana. En antaisi miehelle minkäänlaista mahdollisuutta päästä niskan päälle vaan pidin katseeni visusti hänessä.

Koputus kuului uudestaan ja Keidaz ärähti ovelle, kääntämättä katsettaan minusta:

“Kuka siellä?!”

“Ancerias, Tiscovera pyysi tuomaan sinulle ja Heizelille juotavaa yhdessäolon kunniaksi”, kuulin oven takaata ja Keidaz hymähti tyytyväisenä.

“Ei ole jano”, sanoin hänelle nenäkkäästi. En joisi tämän paikan mitään juomia tai litkuja, en vapaaehtoisesti.

“Se ei ole janon tunteestasi kiinni”, Keidaz totesi minulle tyytyväisenä ja ilmoitti Anceriaalle, että voisi tulla sisälle. Keidaz kääntyi katsomaan ovelle, kun ankeriasmerenneito saapui huoneeseen luikerrellen, kantaen tarjotinta, jossa oli kaksi kauniisti koristeltua lasia ja valkoviinipullo. Lasit olivat liian kauniita tällaiseen paikkaan, liekö ryöstetty jonkun murhan yhteydessä. Uskalsin kääntää katseeni Anceriasta kohti, joka yhdellä vilkaisullaan kykeni kertomaan, miten typerä olin ollut tullessani tänne. Typerä nuori nainen, joka kuvitteli, ettei jäisi tällaisesta tilanteesta nalkkiin. Toisen tuomitseva katse ärsytti minua suunnattomasti ja minun teki mieli kuristaa hänet.

En ehtinyt kauaa haaveilemaan naisen kaulan puristamisesta käsieni väliin, kun sydämeeni alkoi taas koskea kaihoisa tunne. Irvistin ja puristin käsiäni tiukasti nyrkkiin toivoen, että se auttaisi tunteen lieventämisessä. Riipukset olivat jossain lähellä taas, en muutoin tuntisi näin.

“Onpa ystävällistä sisareltani toimittaa minulle vielä lempi valkoviiniäni”, Keidaz totesi nostaessaan pulloa tarjottimelta käsiinsä.

“Hän totesi, että vain parasta teille kahdelle, koska seuraavaa yhteistä hetkeä joutuisitte odottamaan tovin”, Ancerias kertoi samalla, kun mies alkoi avata pulloa ja kaataa laseihin kuplivaa valkeaa juotavaa.

“Mitään seuraavaa hetkeä ei tule”, sylkäisin suustani hampaideni välistä ja ankeriasnainen vilkaisi minua varuillaan olevana. Hyvä, jos hän kokisi olla hermostunut seurassani. Suonissani virtasi veden pauhaava halu tulla ulos minusta ja tehdä selvää näistä kahdesta. Pelkäsin silti, että toimeni tekisi jotain kamalaa Jaisarille enkä halunut ottaa riskiä. Koko epäreilutilanne oli viedä minulta järjen.

“Älä huoli kaunotar, minä hoidan kyllä kaiken”, Keidaz totesi äänellä josta tiesin hänen suunnittelevan jotain. En uskaltanut edes kuvitella mitä minulla olisi edessä, jos en pääsisi pois täältä. Mies joi yhdellä kulauksella oman lasinsa heti tyhjäksi ja äännähti nauttien.

“Helvetti, en ole aikoihin saanut näin hyvää juotavaa”, Keidaz totesi tyytyväisenä ja kääntyi katsomaan minua päästä varpaisiin.

“Toki tiedän jotain vielä parempaa, mitä jalkojesi välissä on kaunotar”, Keidaz totesi toista kulmaansa komeasti nostaen ja tuhahdin vilkaisten muualle. Miten joku osasi olla noin kuvottava?

Samassa Keidaz tömähti maahan ja käännyin takaisin katsomaan häntä silmät suurina. Mies oli kaatunut selälleen, lasi tiukasti kädessään. Mies hengitti kyllä, mutta rauhallisesti ja vaikutti kuin olisi vaipunut syvään uneen. Katsoin miestä ihmeissän ja käännyin sitten katsomaan Anceriasta, joka laski tarjottimen läheiselle pöydälle ja meni kokeilemaan miehen pulssia ja vilkaisi miehen luomien alle. Keidaz oli aivan taju kankaalla. Anceriaan kääntyessä katsomaan minua olin valmis heti puolustautumaan, mutta hän lähestyi minua ja otti paitansa sisätaskusta pienen pussin, joka hohti hentoa valoa sisältä. Sydämessäni leimahti sekunnin ajan iloinen olo. Kuin jälleennäkemisestä syntyvä ilon tunne.

Riipukset. Naisella oli riipukset.

“Ota riipukset ja piilota ne vaatteisiisi. Älä kysy. Älä puhu”, Ancerias sanoi minulle hiljaa, mutta käärmemäisen totisella äänellä. Herösin ajatuksistani takaisin nykytilanteeseen ja otin riipukset suuri hämmennys kasvoillani ja vilkaisin niitä. Nostin katseeni uudestaan myrkynvihreisiin silmiin edessäni.

“Onko tämä jokin juoni?” kysyin tiukkana ja Ancerias otti minua kädestä kiinni, mutta ei puristaen. Hän viestitti sillä, että minun tulisi kuunnella.

“Kuten sanoin, älä kysy äläkä puhu”, hän toisti ja nielaistessani hermostuneena piilotin riipusten pussin housujeni etutaskuun, jonka vetoketjun vedin kiinni.

“Aikaa ei ole paljoa, mennään”, nainen totesi ja lähti ensimmäisenä ulos Keidazin huoneesta.

“En lähde ilman Jaisaria”, totesin tiukkana, seisoan yhä paikallani ja nainen kääntyi nopeasti katsomaan minua, himpun jo ärsyyntyneenä minuun. En välittänyt siitä. En lähtisi ilman henkilöä, josta välitin niin paljon.

“Kuten sanoin jo, aikaa ei ole paljoa. Vai pitääkö sinulle jokainen lause toistaa?” ankeriasmerenneito ihmetteli ääneen ja lähti jatkamaan matkaansa. Vilkaisin ihmeissäni koko tilanteesta vielä tajutonta Keidazia, kunnes lähdin rivakkain askelin naisen perään. Suljin Keidazin oven perässäni sillä mitä kauemmin menisi huomata Keidazin tila, sitä enemmän meillä olisi sekuntteja päästä nopeasti pois täältä. Toivoin vain, että Jaisarille ei olisi ehditty tehdä mitään peruuttamatonta.

Merenneitotyyliseksi olennoksi, jonka kuvittelisi olevan parhaimmillaan vain vedessä, Ancerias liikkui hyvin nopeasti ja sulavasti viileää lattiaa vasten. Kipitin hänen perässään koko ajan varuillani, hyökkäisisikö joku nurkan takaata kimppuuni tai heittäisikö joku terävän esineen selkääni takaatapäin. Pysähdyin aina, kun ankeriasmainen nainen pysähtyi ja odotin ne pitkiltä tuntuvat sekunnit uskaltamatta hengittää, kunnes taas jatkoimme matkaa.

Olisin halunnut kysyä, mitä tämä kaikki tarkoitti ja oliko muutkin paikan asukkaat saatu tajuttomiksi. Mutta jokin minussa käski olemaan hiljaa ja vain seurata naista edessäni. Jo askeleistani lähtevä ääni sai minut hermostuneeksi ja pelkäämään, että se ääni saisi kaikkien huomion koko piilopaikassa. Kirosin sisällä sydämeni sykkeitä, jotka tuntui hermostuneisuuteni vuoksi hakkaavan niin luujaa ja äänekkäästi kuin pystyi.

“Hillitse itsesi”, Ancerias kuiskasi minulle tiukkana, kun lähti taas erään nurkan taakse jatkamaan matkaansa ja nielaisin nolona. Olisin halunnut nälviä hänelle takaisin, mutta en pystynyt siihen. En halunnut ottaa yhtäkään riskiä, että minusta kuuluisi yhtään ylimääräistä ääntä. Nainen selvästi kuuli sydämenlyöntini, joka olisi saanut minut nolostuneeksi missä tahansa muussa tilanteessa. Seurasin häntä hiljaisena ja yritin suu kiinni tasata hengitystäni ja sydämeni tahtia normaalimmaksi.

Lopulta saavuimme oven eteen, jonka metallisuus ei silmiini näyttänyt yhtään sen erilaisemmalta kuin mitkään muutkaan ovet. Ancerias ei vilkaissut minuun vaan otti paitansa toisesta sisataskusta pienen avaimen ja avasi oven. Näin hänen käsistään vienoa tärinää. Nainen oli kireänä kuin viulunkieli ja hänestä aisti hermostuneisuutta. Ilmeisesti tässä tilanteessa oli pelissä hänenkin henkensä. Minua kiinosti tietää, mitä hän saisi tästä kaikesta? Mikä olisi hänen motiivinsa?

En ehtinyt avata suutani kuiskatakseni kysymystäni, kun ovi avasi ja näky edessäni sai silmäni kirveltämään. Jaisar makasi potilaspedillä nukutettuna ja kaikki raajat sidottuina. Hänen käsivarsillaan olevat mustelmat alut kertoivat, että hänessä kiinni olevat lääkeruiskut, joista joko lähti verenväristä nestettä häneen tai hänestä pois, oltiin pistelty häneen lukuisia kertoja, kunnes oikeat paikat olivat löytyneet. Jäljistä pystyi näkemään, että mies oli laittanut vastaan sille, mitä hänelle aiottaisiin tehdä. Kiirehdin heti Jaisarin luokse ja yritin pitää silmissäni tulisesti kirvelevät kyyneleet loitolla. Minulla ei ollut aikaa itkeä, minun piti saada Jaisar pois täältä.

Olin koskettamassa yhtä lääkeruiskua tarkoituksena vetäistä se varovasti pois Jaisarin kädestä, kunnes Anceriaan tummanihoinen käsi tarttui minuun. Käännyin katsomaan häntä valmiina tiuskaisemaan päästämään minusta irti, mutta nainen ehti ensin tokaista:

“Tiscovera on voinut iskeä ruiskuihin loitsun, joka kertoo heti, jos joku tuntematon yrittää koskea häneen”, katsoin häntä käsi vienosti täristen tämän otteessa.

“He-Hei...Heizel”, kuulin lopulta viereltäni vienona muminana ja huomioni kiinnittyi takaisin Jaisariin, joka varovasti avasi silmiänsä. Selvästi silmien avaaminen jo itsessään tuntui raskaalta ja hänen äänensä oli hauraampi. En koskaan ollut kuullut häntä niin avuttomana. En kiinnittänyt huomiota siihen, mihin ankeriasmerenneito lähti luikertelemaan huoneessa, vaan kosketin hellästi miehen otsaa ja tulin lähemmäs kasvoillani hänen korvaansa. Halusin hänen kuulevan minut.

“Olen tässä Jaisar. Älä liiku, vapaudut pian”, puhuin hänelle niin rauhoittavalla äänellä kuin sen hetkinen vaarallinen tilanne vain mahdollisti. En saanut selvää Jaisarin väsyneestä ja muminantäytteisestä puhumisesta, mutta halusin uskoa toisen olevan iloinen minun ollessani siinä. Silitin hänen päälakea ja sain vilkaistua Anceriasta kohti, joka etsi hyllyllä olevista pulloista jotain. Hän tutki etikettejä pikaisin kädenliikkein, kunnes näytti löytävän oikean pullon. Hän kääntyi takaisin meitä kohti ja tarkkailin hänen jokaista liikettään valmiina hyökkäämään, jos hän uhkasi Jaisarin henkeä millään lailla.

“Hänen on juotava tätä päästäkseen jaloilleen”, hän sanoi minulle hiljaa ripeästi ja vilkaisi huoneen hitusen raollaan olevaa ovea kohti. Vilkaisin oven taakse, koska olin pelästynyt, että paikalle olisi saapunut joku ylimääräinen. Huomatessani, ettei asia ollut niin puhalsin hieman ilmaa suustani ulos ja lopulta autoin Anceriasta saamaan pullosta keltaisena kimmeltävää juomaa Jaisarin kurkkusta alas. Pyysin Jaisaria juomaan ja hän totteli edelleen pää pyörällä koko tilanteesta. Hän sai kolme kulausta juotua, kunnes Ancerias otti pullon suun hänen alahuulen päältään pois, pyyhkäisi paitansa helmalla pullon reunaa, laittoi korkin tiukasti kiinni ja vei pullon takaisin.

“Sinulla on kohta parempi olo. Sitten häivymme täältä”, sanoin rohkaisevasti Jaisarille, jonka ilmeestä pystyi näkemään virkomista. Lääke selvästi alkoi heti vaikuttamaan. Ancerias luikerteli takaisin luoksemme.

“Pysy paikallasi”, hän tokaisi Jaisarille hiljaa ja alkoi varovaisin liikkein poistamaan lääkeruiskuja miehen käsivarsilta. Neuloista pulppusi verta ulos ja Ancerias laski ne pöydän viereiseen sankoon tiputtamaan verta.

“Onko häneen pumpattu verta?” kysyin varovasti ja kolmen vasemman käden neulan jälkeen, nainen siirtyi viereeni poistamaan neljää oikean käden ruiskua.

“Kyllä”, hän vain vastasi.

“Kenen verta häneen on pumpattu? Ja miksi?” kysyin järkyttyneenä käännyin katsomaan Jaisaria, jonka silmät olivat jo kokonaan auki ja hänkin kuunteli Anceriasta tarkkaavaisena. Hän irvisti, kun oikean käden ruiskuja poistettiin ja kosketin miestä olkapäästä. Vasta silloin huomasin, että hänen ihonsa oli hieman kylmempi kuin ennen.

“En tiedä”, Ancerias vastasi meille molemmille lyhyesti. Kun ruiskut oli poistettu, Jaisar nousi heti seisomaan.

“Varovasti”, sanoin miehelle, joka otti minua kädestä kiinni.

“Eihän sinuun ole sattunut?” hän kysyi heti totisena. Pudistin päätäni vastaukseksi. Mies näytti hyvinvoivalta. Keltainen pullossa ollut juoma oli selvästi auttanut nopeasti. Jaisar kääntyi katsomaan Anceriasta tiukkana, mutta hän ei tuntunut siitä välittävän.

“Tulkaa, aika käy vähiin”, hän vain totesi ja kääntyi vilkaisemaan takaisi käytävälle vievästä ovesta ulos. Ketään ei ollut havaittavissa ja vilkaisimme Jaisarin kanssa toisiamme, kunnes lähdimme naisen perään. Ehtisimme keskustella Jaisarin tilanteesta lisää myöhemmin. Halusin ehdottomasti tietää, mitä hänelle oltiin oikein tehty ja oliko se hoidettavissa.

En voinut itselleni mitään, vaan pidin koko matkan Jaisarin kädestä kiinni, kun hiivimme ankeriasnaisen takana. Muutamia kertoja meidän tuli piiloutua nurkkien taakse, jos joku meinasi tulla vastaan ja nähdä meidät. Naisen ilmoittaessa, että enää muutama käännös ja olisimme perillä, askeleeni tuntuivat meluisimmalta kuin koskaan ennen. Sydämessäni kyti pelko, että jäisimme kiinni viime metreillä ja sitten olisimme vielä pahemmin vaarassa.

Saavuimme lopulta käytävän luokse, joka muuttui metallisista seinistä enemmän puunrukojen koristamaksi ja puiden lehtiköynnökset piilottivat raskaan oven taakseen. Ancerias vilkaisi taaksemme varmistaakseen ettei meitä oltu seurattu, kunnes avasi oven.

“Oven takana on maanalainen käytävä, josta pääsette metsään, jota kautta oletettavasti tänne tulitte”, Ancerias sanoi ja kääntyi katsomaan meitä molempia vuorollaan.

“Häipykää ja lähettäkää poliisivoimat tänne”, hän sanoi meille.

“Mennään Heizel”, Jaisar sanoi samantien ja oli lähdössä, mutta sai vain vienosti nykäistyä minua, koska olin jäänyt katsomaan Anceriasta tämän vihreäsävytteisiin silmiin.

“Miksi?” kysyin hiljaa ja hänestä huomasi, mitä tarkoitin kysymykselläni.

“Minulla on syyni, menkää”, hän tokaisi ja osoitti päällään ovea kohti.

“Kiitos, Ancerias”, sain vain sanottua, kunnes lähdin Jaisarin vetämänä juoksemaan ovesta ulos kohti ulkoilmaa. Kuulin askeleidemme äänen alla, miten ovi takanamme sulkeutui. En saanut tietää, mikä oli motivoinut yhtä Tiscoveran uskotuinta alaista auttamaan meitä, mutta nyt olin tilanteesta vain kiitollinen. Juoksimme ja hyppelehdimme suurien puiden maassa olevien runkojen yli ja pääsimme lähemmäs käytävän päätä. Käytävälle puhaltava sateisen jälkeinen tuuli tuoksui raikkaalta ja viileältä, kun se liihisi nenäni ja suuni kautta keuhkoihini. Onnistuin niinkin pienestä asiasta olemaan iloinen, että pääsin kokemaan jotain sellaista.

Ottaessani ensimmäistä juoksuaskelmaa ulos, joku törmäsi minuun ja sai minusta otteen.

“Hei Niz täällä on tunkeutuja!” kuulin jonkun huutavan vieressäni. Onnistuin heilauttamaan sormeani, joka iski vesipiiskan demoninaisen poskelle sen verran lujaa, että hän ähkäisten päästi minusta irti. Nainen kääntyi takaisin katsomaan minua ja hänen silmät suurenivat.

“Niz! Se on se pomon haluama punapää”, nainen tiuskaisi kuin voitonriemuisena. Ilmeisesti hän nanosekunnin ajan ehti nähdä mahdollisuuden päästä Tiscoveran suosioon viemällä minut hänen luokseen. Voi naisparka, tuottaisin hänelle mielelläni pettymyksen.

“Ja petturi-Jaisar! Mahtavaa”, Niziksi kutsuttu miesdemoni sanoi innoissaan, kun kamppaili maassa Jaisarin kanssa. En ehtinyt kiinnittää heihin suurempaa huomiota, kun naisdemoni hyökkäsi kimppuuni. Naisella ei selvästi ollut maagisia voimia, mutta hänen pitkiksi kasvaneet kynnet olivat jo paha ase itsessään. Harmaassa säässäkin ne tuntuivat hohtavan kuin metalli. Olikohan Tiscovera toteuttanut hänellä jonkun kokeensa?

En ehtinyt miettimään, kun nainen jo hyppäsi kimppuuni toinen käsi valmiina raapimisen täytteiseen iskuun. Nainen sähisi kuin kissapeto ja otin hänen iskunsa vastaan heilauttaen molemmat käteni koko pituuteensa hänen eteensä ja takaani naista kohti iskeytyi kaksi vetistä miekkavalasta, jotka saivat aallon lailla naisen kauemmaksi minusta. Kuulin Jaisarin karjaisevan kivusta, kun Niziksi kutsuttu demoni iski häntä suoraan kasvoille nyrkillä. Samassa suonissani alkoi virtaamaan jotain hyvin kylmää ja heulautin yhden käteni suoraan miehen kimpussa olevaa demonia kohti ja minusta lähti jäistä liekkien täytteistä iskua, joka iskeytyi kohdettaan kohti ja sai kovakouraisesti demonin lentämään kauemmas Jaisarista. Se oli niin outoa. Se oli jäätä ja lunta, mutta se kulki kuin villit liekit maastopalossa. Kädessäni tuntui viileä tunne, enkä ymmärtänyt mitä tapahtui.

“Senkin huora”, demoni huudahti minulle vihaisena ja samassa näin, miten Jaisar sekunnin nopealla liikkeellä hyökkäsi miehen kimppuun ja uppoutui tämän kaulaan kiinni kuin villieläin.

“Ei!” demoninainen huusi maasta selvästi heikkona iskuni vuoksi. Katsoin, kuinka Jaisar selvästi joi miehen kurkulta verta ja jätti miehen vaikeroimaan keskenkaiken tuskaansa ja en ehtinyt sanoa mitään, kun samassa nainen kirkui sitä, miten Jaisar oli seuraavaksi hypännyt hänen kimppuunsa. Ei kuitenkaan mennyt kauaa, kun nainen hiljeni vaikeroimaan maahan myös, kaulassa suuret puremajäljet ja verijono.

Käännyin katsomaan Jaisaria silmät suurina, joka nousi ylös ja nielaisi viimeiset suussaan olevat veret kurkusta alas ja pyyhkäisi suutansa käsillään. Tiesin, että Jaisarissa oli pieni osa vampyyria, mutta sen puolen näkeminen nyt oli ensimmäinen kertani. Hän kääntyi katsomaan minua raskaasti hengittäen.

“Olen pahoillani, että sinun piti nähdä tämä”, hän sanoi pahoillaan. Kuin ei olisi voinut äskeiselle toiminnalleen mitään. Äskeisen näkeminen ei ollut mukavaa, mutta se auttoi meitä siinä, ettemme jääneet kiinni, joten olin siitä kiitollinen.

“Keskustellaan myöhemmin, nyt meidän on mentävä”, sanoin lopulta ja Jaisar lähti samantien juoksemaan ja otti kädestäni kiinni ja lähdimme jatkamaan matkaa. Casperin linnalle olisi matkaa, mutta tällä tahdilla pääsisimme sinne nopeasti. Vilkaisin ohimennen Jaisaria. Minulle ei ollut uutta nähdä, miten vampyyrit hyökkäsivät uhriensa kimppuun, mutta silti minua oli yllättänyt nähdä Jaisar tekemässä niin. Hän ei ollut koskaan aiemmin puhunut vampyyripuolestaan, varmaan siksi, koska se ei ollut kummemmin tullut esille aiemmin. En ollut koskaan nähnyt hänen juovan edes verta, koska sekaverisyytensä vuoksi hän pystyi syömään ja juomaan normaalia ruokaa. Vaikka asian ei olisi pitänyt vaivata minua, jokin siinä aiheutti pientä hermostuneisuutta sisälläni.

Ja halusin tietää, mitä ihmeen kokeita miehelle oltiin tehty. Mitä minun Jaisarilleni oltiin tehty?

Myöskin halusin saada tietää, että tiesikö itse Casperin kuninkaalliset, että olivat kaiken tämän ajan pitäneet koko Phantasonen yhteistä vihollista alivuokralaisenaan...

TISCOVERAN PIILOPAIKKA

Demoninainen käveli raivoisin askelin kuin puoliksi hölkäten pitkin käytävää. Tuntui, että koko piilopaikka ja siellä olevat olivat hiljentyneet. Kukaan ei uskaltanut liikkua, kun heidän johtajansa kovaa kopistelevat askeleet paiskautuivat lattiaa vasten. Hän pysähtyi kuin seinään veljensä ovelle ja avasi sen raskaalla käden heilautuksella. Nähdessään veljensä lattialla makaamassa ja heräilemässä, hieroen päätänsä kuin liikaa alkoholia juonut nuori, nainen ravasi veljen luokse. Keidaz ei ehtinyt reagoida huoneeseensa tulleeseen raivoisaan naiseen, kun tämä jo yhdellä kädellään nosti hänet paidasta kiinni pitäen ylös.

“Missä hän on?” Tiscovera kysyi myrkyllisen hiljaa ja Keidaz siristeli silmiänsä.

“Kuka..? Mitä..?” Keidaz kysyi pöpperöisenä ja se sai demoninaisen suuttumaan entisestään läpsäisemään veljeänsä kovaa oikealle poskelle.

“Hei, mitä helvettiä?!” Keidaz kysyi samantien raivoissaan.

“Missä se huoranpentu on?!” Tiscovera kysyi ravistaen Keidazia otteessaan samalla, kun mies yritti rimpuilla hänen otteestaan pois heikoin tuloksin. Juoman vaikutus teki vielä miehen voimista heikon.

“En tiedä. Muistan vain ottaneeni Anceriaan tarjoamaa juomaa ja sitten…” mies aloitti ja yskähti kerran.

“Juoma? Mikä helvetin juoma!?” nainen karjaisi naama punaisena. Hän katsoi veljeänsä silmiin silmät hehkuen vihaa samalla, kun huoneen ulkopuolelta kuului juoksuaskeleita. Ne pysähtyivät heti Keidazin huoneen juurella.

“T, onneksi olet täällä”, Tesak sanoi hengästyneenä. Tiscovera ei kääntynyt susmiestä kohti vaan katsoi, kun hänen veljensä tokeni koko ajan enemmän. Jos tilanne olisi toinen, hän olisi nauttinut siitä, että joku oli saanut höynäytettyä hänen pikkuveljeänsä tällä tavalla.

“Löysitkö sen pennun?” hän kysyi tiukkana. Hän oli käskenyt Tesakin heti lähteä etsimään punahiuksista naista, kun oli huomannut Jaisarin olevan poissa sieltä, mihin oli hänet viimeksi jättänyt.

“En ja on yksi eräs toinen asia”, Tesak sanoi kireänä kuin viulun kello. Tiscovera äännähti kurkustaan hyvin mtalasti merkkinä, että toisen olisi parasta kertoa heti, mistä oli kyse.

“Riipukset eivät olleet siellä missä pitäisi, ne on viety”, Tesak sanoi ja samalla Alice ilmestyi paikalle.

“Mitä ihmettä on tapahtunut?” Alice kysyi ihmeissään ja susimies näki, miten naisen kääntyessä katsomaan Keidazia, tämä olisi halunnut rynnätä tämän luokse. Katseesta pystyi näkemään, miten hän oli huolissaan miehestä, mutta Tiscoveran olemus esti hänen huolenpitonsa ihastuksen kohdettansa kohtaan.

Tiscovera päästi veljestään kiinni ja kääntyi katsomaan Tesakin ja Alicen suuntaan.

“Toistatko Tesak äskeisen mitä sanoit?” hän kysyi vaarallisen rauhallisella äänellä ja katsoi tulisella katseellaan vuorostaan susimiestä. Tesak nielaisi hermostuksissaan, mutta toisti sanomansa lauseen ääneen. Seurasi täysi hiljaisuus. Maailma pysähtyi hetkeksi kokonaan ja ilma tuntui myrkylliseltä hengittää. Tiscovera vilkaisi kolmea kätyriänsä jokaista vuorollaan. Hänen hengityksensä alkoi kiihtyä sekuntti sekunnilta enemmän, kunnes hän räjähti karjumaan ja mustat liekit paiskautuivat hänen koko vartalostaan. Nainen huusi kuin olisi menettänyt itselleen rakkaimman asian koskaan ja alkoi paiskata Keidazin huoneen tavaroita pitkin seiniä mustien liekkien tanssiessa hänen ympärillään.

“SE HELVETIN KÄÄRME! HÄN PETTI MINUT!” Tiscovera karjui kurkustaan ja Keidazin piti väistää, kun nainen heitti häntä kohti tuolin. Nainen heilautti kättänsä ja mustat liekit polttivat miehen sängyn samantien mustaksi tuhkaksi. Hän karjui vihaisena ja käveli pitkin huonetta, etsien koko ajan jotain, mitä rikkoa lievittääkseen raivoansa, joka ei halunnut ottaa loppuakseen.

“SE PENTU! SE HUORAN PENTU PÄÄSI PAKOON JA VEI RIIPUKSET!” nainen karjui ja seuraavaksi rikkoi nyrkillänsä yhden huoneen ikkunoista. Veri alkoi valua naisen rystysistä, kun lasi pirstoutui rikki ja nainen hengitti kuin paniikkikohtauksen saava. Hän kääntyi kätyreitänsä kohti ja lähti kävelemään ulos huoneesta ja kaikki kolme muuta paikalla ollutta väistyivät välittömästi pois tieltä. Tiscovera käveli eteenpäin pitkin askelin ja Keidaz, Tesak ja Alice seurasivat perässä.

“NYT SAA RIITTÄÄ! SOPIMUS ON RAUENNUT!” nainen karjui, kun saapui kallioiden ympäröivälle aukealle, jossa heidän kannattajansa olivat viettämässä aikaa. Moni heistä nousi heti seisomaan kiinostuneina, mitä tulisi tapahtumaan, kun johtaja oli näin raivoissaan.

“KUULITTE KYLLÄ! SOPIMUS ON RAUENNUT JA EMME ENÄÄ PIILESKELE!” Tiscovera karjui ja monien kannattajien ilmeissä alkoi loistamaan innokkuus.

“HYÖKÄTKÄÄ CASPERIIN! TUHOTKAA KOKO VALTAKUNTA! TAPPAKAA NE! TAPPAKAA NE KAIKKI!” demoninainen käski karjuen, osoittaen samalla kohti uloskäyntiä. Kannattajat alkoivat huutamaan ja karjumaan innoissaan. Kuin heitä oltaisiin pidätelty kauan aikaa tekemestä sitä, mitä oikeasti halusivat. He lähtivät ryntäämään isoina joukkoina ulos ja Tiscovera kääntyi katsomaan uloskäynnin suuntaan. Rauhallisin askelin hän lähti kävelemään alaistensa keskuudessa kohti uloskäyntiä.

Nyt he saisi kaikkivat kuolla, hän ajatteli.

Kappaleet, jotka inspiroivat kappaletta kirjoittaessa:

- Chloe Adams – Dead to me

- Chase Holfelder – Every breath you take

- Saara Aalto – You had my heart

- Lady Gaga – Bad romance

- Sirenia – Love like cyanide

- Rihanna – Russian roulette

- Johanna Borman – Ettei kukaan muu

- Detroit: Become Human ost – The Interrogation – Connor

- Detroit: Become Human ost – Hostage – Connor

- Silent Hill 2 ost – White Noiz

- Ghostwriter music – Sword Sparring

- Eternal eclipse – Dawn of faith

- Ghostwriter music – Weawing thorn

- Mattia Turzo – Resilience

- Ghostwriter Music – Unraveling Madness

- Final Fantasy X-2 ost - Aeons