LUKU 50: LÖYTÖ

TISCOVERAN PIILOPAIKKA

Demoninainen katsoi tyytyväisenä edessään olevaa näkyä lapsista, jotka taistelivat toisiansa vastaan. Lasten vartalot olivat täynnä veitsistä tulleita vuotavia haavereita, joita saivat toisiltansa. Yksikään lapsista ei itkenyt tai tuonut ilmi, että haavoittuminen sattuisi heihin. He vain jatkoivat taistelemistaan ilmeettöminä ja hiljaisina kuin sieluttomat olennot.

“He alkavat olla valmiita käyttöön”, demoninainen sanoi tyytyväisenä vierelleen seisovalle ankeriasmerenneidolle, joka katsoi lapsia hiljaisena. Hän ei saisi näyttää tunteita, mitä hänelle oli päivä päivältä yhä enemmän syntynyt lapsia kohtaan. Halu suojella heitä, halu päästää heidät menemään tästä helvetin loukusta.

“Heitä pitäisi saada vielä paremmiksi suojaamaan itseänsä. Heille tulee vielä liian helposti haavoja”, Ancerias yritti sanoa johtajalleen rauhallisesti, joka vilkaisi alaistaa kylmän viileä katse silmillään. Nainen tiesi, ettei demonia kiinnostanut hänen mielipiteensä, mutta hän esitti ne silti. Pidentääkseen sitä, ettei lapsia lähetettäisi minnekään, missä he voisivat saada surmansa.

Hän oli alkanut antamaan lapsille puhtaampaa vettä ja ruokaa, mutta tällaisia hetkiä varten, hän syötti Tiscoveran myrkkyjä lapsille. Hän ei halunnut lapsien olevan tietoisia, mistä he saivat haavereita ja mitä he joutuivat tekemään. Lasten utelut olivat välillä todella hankalia hänelle vastattavaksi ja hän tiesi ajan käyvän vähiin. Ancerias ei voisi loputtomiin antaa lasten olla vuorollaan myrkytettyjä ja vuorollaan puhtoisia. Hän epäili, olisiko se hyväksi lapsille ja joka aamu hän oli huokaissut helpotuksesta, kun oli nähnyt kaikki jäljellä olevat lapset hengissä tyrmässään.

“Tämä riittää minulle varsin hyvin Ancerias”, Tiscovera tokaisi alaiselle vierellään ja kerran kopauttaessaan mustaa pitkävartista kiiltävää saappaansa korkoa maahan, lapset pysähtyivät ja kääntyivät automaattisesti katsomaan demoninaista. Kukaan heistä ei sanonut mitään ja heidän mustasilmäiset katseet hirvittivät Anceriasta. Mikään ei ollut hänestä nykyisin pelottavampaa kuin mustasilmäinen, hiljaa paikallaan seisova lapsi.

“Olette kehittyneet suuresti sitä, missä olitte kun tulitte tänne. Vain parhaimmat teistä ovat jäljellä ja arvostan sitä teissä”, Tiscovera sanoi tyytyväisenä hymyillen lapsille. Lapset seisoivat suorassa eivätkä välittäneet siitä, että heidän vartaloiden lukuisista haavereista valui verta metalliselle lattialle, johon heidät oltiin tuotu harjoittelemaan. Demoninaisen ääntä lukuunottamatta Ancerias pystyi kuulemaan jokaisen lapsesta lähtevät veripisaran tippumisen kylmälle metallialustalle. Ne aiheuttivat vertahyytävää rytmiänsä, joka kaikui huoneessa ympyrää kuin spiraali. Se sai naisen olon etovaksi.

“Huomenna teitä kohtaa ensimmäinen tärkeä tehtävä, johon tarvitsen teitä. Se tulee olemaan haastava, mutta uskon, että selviydytte siitä”, demoninainen sanoi rohkaisevasti lapsilleen ja Ancerias olisi tuhahtanut, jos olisi uskaltanut. Hän tiesi demonin suunnitelman ja tiesi myös sen, ettei lapsilla olisi mahdollisuuttakaan selvitä siitä hengissä. Ei demoninaisen vallan alla. Tiscovera kääntyi katsomaan ankeriasnaista ja otti tämän käsivarresta kivuliaasti kiinni.

“Syötä heille kunnolla ruokaa tänään ja puhdista heidän haavansa. Haluan heidän olevan valmiita huomisiltaan mennessä”, Tiscovera sanoi Anceriaalle, joka kääntyi katsomaan johtajaansa hermostuneena. Tiscovera katsoi häntä tarkasti silmiin.

“Mikä sinua oikein vaivaa?” Tiscovera sähähti ja ravisti Anceriasta tiukasti pari kertaa. Ancerias sähähti kivusta ja se sai demoninaisen tarttumaan naista kaulasta kiinni. Hän tunsi demonin punaisten pitkien kynsien syvenevän hänen ihollaan, aiheuttaen punaista nestettä valuvia pisteitä hänen kaulaansa.

“He eivät vain minusta ole valmiita”, Ancerias haukkoi naisen otteessa epävarmuus äänessään. Tiscovera tuli häntä lähemmäs ja nainen jo hetken luuli, että Tiscovera aikoisi suudella häntä. Demoni painoi poskensa naisen omaa vasten, edelleen syventäen kynsiensa otetta hänen kaulallaan.

“Minä päätän sen, ovatko he valmiita. Ja he ovat”, Tiscovera sanoi ja kääntyi sitten katsomaan hänen myrkynvihreisiin silmiin. Silmiin oli alkanut muodostua nestettä, koska kipu kaulalla oli kuristava ja kivualias.

“Tule luokseni, kun olet hoitanut nämä pennut”, Tiscovera sanoi hampaidensa välistä, kunnes kätensä heilautuksella paiskasi ankeriasmerenneidon keskelle metallihuonetta. Lapset automaattisesti siirtyivät pois tieltä ja muodostivat ympyrän Anceriaan ympärille, veitset valmiina iskua varten. Nainen haukkoi henkeä ja piti kaulastaan kiinni, joka tuntui verestä liukkaalta. Kun hän sai katseensa nostettua lapsiin, hänen silmänsä suurenivat.

“Melkein haluaisin käskeä näitä ipanoita tekemään sinusta selvää tässä ja nyt”, Tiscovera sanoi lasten takaata korkeana painajaismaisena hahmona. Ancerias hengitti raskaasti ja katsoi naista silmiin.

“Mikä estää sinua?” Ancerias uskaltautui kysyä sillä uhalla, että ne olisivat hänen viimeiset sanansa. Tiscovera hymähti kylmästi.

“Tarvitsen jonkun, joka laittaa lapset valmiiksi huomista varten”, demoni vastasi lopulta olkiansa kohauttaen kuin tilanne olisi hänelle tylsin tilanne, jonka oli koskaan kohdannut. Ancerias piti edelleen kaulastaan kiinni, kun demoninainen mitään sanomatta kääntyi ja kopisteli saappaidensa saattelemana pois. Ankeriasnainen kääntyi katsomaan ympärillään olevia lapsia, jotka olivat taas jääneet seisomaan paikalleen. He päästivät veitsistä irti ja niistä lähtevä kirkas kolina tuntui kaikuvan koko huoneessa niin, että Anceriaan olisi tehnyt mieli peittää korvansa siltä.

HEIZEL

Olin kulkenut Jaisarin kyljessä kiinni koko matkan, mitä olimme harhailleet Tiscoveran piilopaikassa. Tuskan hiki valui otsaltani suolaisena, mutta kaipuumainen kipu rinnassani ohjeisti meitä oikeaan suuntaan. Aina jos käännyimme väärästä käytävästä, kipu muuttui erilaisemmaksi. Kuin kertoakseen, että menet väärään suuntaan. Vaikka koko tilanne etoi ja suorastaan oksetti minua, halusin mennä eteenpäin. Tiscoveralla oli ainakin yksi riipus ja halusin sen mukaamme, ennen kuin lähtisimme.

Kohdatessamme muita kannattajia, Jaisar aina selitti minun olevan ihan päissäni alkoholista. Olin siitä kiitollinen, koska kaikki keskittymiseni meni riipuksen olinpaikan tunnustelusta. Olisin halunnut vetää jokaista minulle nauravaa alaista naamaan, mutta voimani eivät riittäneet siihen. Vilkuilin välillä Jaisaria ja näin hänen katseestaan suurta kamppailua koko tilannetta vastaan. Hän joutui katsomaan entisiä Deilan alamaisia ja ei voinut tehdä tai sanoa heille mitään. Herättää heitä transsimaisesta olotilastaan ja innostaan Tiscoveraa kohtaan.

“Pärjäätkö?” Jaisa kysyi minulta hiljaa, kun kuljimme eteenpäin ja halusin hetkeksi pysähtyä ja nojautua seinää vasten. Hengitin raskaasti ja pidin rintakehästäni kiinni irvistellen.

“Lukuunottamatta kipua rinnassani, voin vallan mainiosti”, kähisin naurahtaen heikosti ja suljin silmäni. Puhalsin pari kertaa ulos rauhassa. Tunnustelin ja kuulostelin ympäristöäni, löytääkseni riipuksen nopeammin.

“Vaikutat kyllä, kun kokisit pahimman luokan krapulaa”, Jaisar totesi minulle tyynesti naurahtaen. Ilmeisesti hän yritti myös heikolla menestyksellä luoda edes jotain huumoria tähän tilanteeseen. Naurahdin heikosti.

“Ottaisin mieluummin sen oikean krapulan kuin tämän”, totesin ja käännyin katsomaan Jaisaria, joka hymähti minulle.

“Meidät pitäisi jatkaa, en halua viettää yhtään ylimääräistä aikaa täällä”, Jaisar totesi minulle ja ojensi kättään taas merkkinä, että voisin nojautua häneen.

“Jään sinulle paljon velkaa tästä kaikesta”, totesin hänelle. Jaisar antoi pikaisen suukon päälaelleni.

“Usko pois, tulet kyllä hyvittämään tämän minulle”, Jaisar totesi ja vilkaisin häntä hymähtäen. Hän oli varma, että selviytyisimme tästä. Hän oli optimistisempi kuin minä.

Pysähdyin samantien, kun huomasin käytävän päässä tutun hahmon kääntyvän vasemmalta meitä kohti. Naisen perässä tuli selvästi häntä lyhyempiä hahmoja, jotka seurasivat jonossa päänsä johtajaa. Tunnistin ankeriasnaisen samantien ja Jaisar jäi kanssani katsomaan tätä. Nainen nosti katseensa meitä kohti ja katsoi meitä heti tiukkana.

“Mitä teette täällä?” hän kysyi heti tiukkana, jokseenkin hermostuneena. Pelkäsikö hän sitä, että näimme hänet? Se tuntui erikoiselta ottaen huomioon, että kyseessä oli yksi Tiscoveran luotetuimmista kätyreistä.

“Ette saisi olla täällä, Tiscovera tappaisi teidät, jos näkisi”, nainen kivahti hampaidensa välistä hermostuneena ja vilkaisi taakseen pientä johtamaansa jonoa kohti. Minun ja Jaisarin mielenkiinto jonoa kohtaan nousi heti ja silmäni suurivat järkytyksestä.

Lapsia. Hyvin haavoittuneita lapsia mustien silmien ja haamuisen katseen vangitsemina. Tunsin heti, miten Jaisaria alkoi tärisyttämään. Hän selvästi tunnisti lapset Deilan alamaisiksi. Otin nopeasti hänen kädestään kiinni, ottaakseni tukea, mutta myös rauhoitellakseni häntä.

“Mitä heille on tehty?” Jaisar kysyi, eikä tuntunut välittävän lainkaan ankeriasnaisen tiuskimisista. Nainen kääntyi heti katsomaan meitä ja näin hänen silmissään vaikeuden vastata kysymykseen. Mitä hän olisi voinut vastata ilman, että se kuulostaisi kamalalta.

“Olen kouluttanut heitä Tiscoveran tarkoitusperiä varten. Muuta teidän ei tarvitse tietää”, nainen vastasi lopulta.

“Kysyn vielä kerran, että mitä teette täällä?” hän lisäsi. Katsoin naisen myrkyllisiin silmiin ja hän kääntyi katsomaan minua hyvin tarkkaavaisesti.

“Olen menossa Keidazin luokse. Hän halusi minusta seuraa”, vastasin lopulta ja nainen edessämme nosti toista kulmaansa epäileväisenä. Hän katsoi minua päästä varpaisiin arvioivasti.

“Miksi Keidaz haluaisi noin päissään olevan naisen seurakseen?” hän kysyi ihmeissään. Puristin hellästi Jaisarin kättä hermostuksissani, kun kieleni oli ihan rullalla. Näin Jaisarin nostavan siirtävän selvää vihaa sisältävät silmänsä naista kohti.

“Enpä tiedä, hän vain käski minun juottaa tämän naisen tähän kuntoon ja tuovan luokseen”, hän vastasi, selvä kireys hänen äänessään, joka sai oman sydämeni jättämään pari lyöntiä pois. Hitto Jaisar, hillitse itsesi! Naisen katse pysyi tiukkana, mutta lopulta hän vain nyökkäsi taaemmas.

“Käytävän päässä oikealle, raput alas, toinen ovi vasemmalla. Toivokaa, ettei johtaja näe teitä”, hän totesi lopulta ja lähti johdattamaan lapsijonoa eteenpäin. Jäimme kuin nauliintuneina katsomaan lapsia, jotka eivät osoittaneet minkäänlaista mielenkiintoa meitä kohtaan. He vaikuttivat siltä kuin joku olisi imenyt heidän oman tahdon kokonaan pois. Silmäni suurenivat entisestään kun tunnistin lukuisista haavereista huolimatta lapset, jotka olivat Aversion -matkallamme jekuttaneet meidät ansaan. Silloin olin niin vihainen lapsille, nyt tunsin ainoastaan surua heitä kohtaan.

“Lapsia oli enemmän, kun he lähtivät Aversionista silloin”, kuulin Jaisarin kuiskaavan ja näin hänen jääneen katsomaan eteensä, kun lapset olivat poissa ankeriasnaisen kanssa. Jaisarin silmissä oli minun järkytystäni suurempi shokki enkä osannut tehdä muuta kuin halata häntä tiukasti. Kipu rinnassani tuntui pienemmältä verrattuna Jaisarin järkytykseen. Ainakin siltä se minusta tuntui. Mies tunsi nuo lapset.

“Tiedän Jaisar”, pystyin kuiskaamaan ja Jaisar kiersi kätensä minuun. Hän puristi itseään minua vasten ja upotti kasvonsa kaulaani. Hänen ei tarvinnut sanoa ääneen pohdintaansa, mitä muille lapsille oli käynyt. Tiesimme molemmat, että hyvin huonosti.

“Miten kerromme tämän Deilalle?” hän kysyi täristen ja kuulin hänen äänestään, että hän itki. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Jaisar itki kuulteni ja se sai minut halaamaan häntä lujemmin. Minulle nousi suuri suojelunhalu häntä kohtaan. Kukaan ei saisi tehdä miehelle pahaa, ei jos se olisi minusta kiinni.

“Kerromme yhdessä heti, kun pääsemme täältä. Tiedät, että Deila haluaa kuulla asiat suoraan”, sanoin hiljaa hänelle. Tiesin, että aikamme alkaisi varmasti käydä vähiin ja aamu alkoi pian koittamaan, mutta tätä hetkeä en voinut hoputtaa. Jaisar tarvitsi tämän yhden pienen hetken, saadakseen itsensä takaisin ruotuun. Halusin suoda sen hänelle. Mies katsoi lattiaan hiljaisena, kunnes sulki silmänsä ja kääntyi katsomaan minua. Yritin hymyillä hänelle rohkaisevasti.

“Olen tässä”, sain sanotuksi hänelle ja Jaisar painoi otsansa omaani vasten.

“Kiitos, kun olet siinä”, hän kuiskasi, kunnes nousi katsomaan minua tarkemmin ja paransi hellentynyttä otettaan minusta. Nyökkäsin hänelle ja lähdimme jatkamaan matkaa eteenpäin. Ehdein ottamaan vain muutaman askeleen ja lamaannuttava tunne otti minusta vallan. Jos Jaisar ei olisi ollut pitämässä minua pystyssä, olisin varmasti vajonnut maahan.

“Ne ovat lähellä”, kuiskasin hänelle ja mieleni teki huutaa. Joku sisälläni huusi minua luokseen ja en meinannut kestää sitä.

“Missä sitten olet?!” kivahdin turhautuneena ja Jaisar joutuin hyssyttämään minua olemaan hiljempaa. Sain vain ähkäistyä taas ärtyneenä. Suljin silmäni ja yritin keskittyä. Missä olet? Johdata minut luoksesi. Pyysin näitä kahta lausetta peräkkäin, kunnes jokin tunne sisälläni kertoi, minne mennä. Se ei puhunut, mutta toi minulle tunteen, että tiesin, missä riipukset olisivat.

“Mennään. Tiedän minne mennä”, kuiskasin lopulta miehelle vierelläni, joka lähti välittömästi auttamaan minua eteenpäin. Pystyin kuulemaan Jaisarin nopeat sydämenlyönnit ja tiesin, että hän halusi täältä mahdollisimman pian pois. Niin halusin minäkin.

Matkasimme muutaman käytävän päähän ja olisin voinut aina huokaista helpotuksesta, kun nurkan takana ei odottanut Tiscoveraa tai ketään muutakaan. Yritin pyytää sisälläni riipusta johdattamaan minua luokseen ja mitä lähemmäksi saavuimme määränpäätä, sitä enemmän kaihoisa kipu puristi sydäntäni.

“Minä kannan sinut”, Jaisar sanoi lopulta, vaikka yritin laittaa vastaan. Olisin halunnut kävellä itse, mutta voimani eivät riittäneet laittamaan miehelle vastaan. Jaisar nosti minut kevyesti käsivarsilleen ja lähti ripein askelin eteenpäin, pyytäen minua ohjeistamaan häntä. Painauduin hänen rintakehäänsä vasten ja nuuhkin hänen miehistä vienoa hienhajua sisääni samalla, kun yritin pitää järkeni itselläni tämän kaiken keskellä. Jaisar oli kävelemässä suuren oven ohitse ja pyysin häntä välittömästi pysähtymään. Jaisar pysähtyi ja päästi minut alas. Katsoin ovea ja hieroin irvistellen rintakehääni.

“Riipus on tuolla”, kuiskasin ja nostin kättäni kohti oven kahvaa. Huomasin Jaisarin ottavan välittömästi kiinni kädestäni ja käännyin katsomaan häntä.

“Kuulostellaan ensin, onko siellä joku sisällä”, Jaisar kuiskasi minulle ja painoi korvansa ovea vasten. Tein samoin ja olimme kasvotusten miehen kanssa. En edes tullut ajatelleeksi kuulustelevani ensin, onko huoneessa sisällä joku. Halu saada riipukset ja sitten häipyä täältä oli niin kova, etten osannut miettiä selkeästi.

Katsoimme Jaisarin kanssa toisiamme totisina silmiin, kun samalla kuulostelimme oven taakse. Sen hetken ajan soin ajatuksen sille, miten kiitollinen olin seurassani olevasta miehestä. Siitä turvan tunteesta, jonka hänestä sain ja sen, että vierelläni oli mies, joka halusi olla kanssani, vaikka koin olevani vaikeimmista henkilöistä koko Phantasonessa.

“En kuule mitään”, Jaisar totesi kuiskaten, katkaisten ajatuksenkulkuni. Kuulostelin vielä sisäle varmistuksena.

“En minäkään, ilmeisesti siellä ei ole ketään”, totesin takaisin hiljaa. Jaisar nyökkäsi minulle lopulta merkiksi, että voisimme mennä sisälle. Laskin katseeni takaisin kahvaan, jossa käteni oli hetki sitten ollut. Laskin jännittyneenä otteeni takaisin metalliseen kahvaan. Se tuntui aiempaa raskaammalta ja kylmemmältä. Kuin se olisi halunnut ilmoittaa, ettei oven takana olisi mitään tärkeää. Huokaisin syvään ja lopulta sain voimaa painaa kahvan alas ja avasin oven. Raskas ovi ei päästänyt ääntäkään itsestään, kun avasin sen ja en voinut uskoa näkemääni. Huoneen kirjahyllyt olivat täynnä purkkeja, joiden sisältö oli hyvin kuvottavaa. Erilaisten olentojen sikiöitä, ruumiinosia, pieneläimiä ja suolenpätkiä hohti erivärisissä nesteissä purkeissa. Nielaisin raskaasti ja toivoin, että kroppani kestäisi tämän enkä antaisi tulla ylen. Huoneen keskellä oli ränsistynyt ja verinen potilastuoli, jonka lukuisat remmit kertoivat, että siihen joutuva ei kokisi hellää kohtelua. Tuolin vieressä oli pieni lasinen pöytä, jonka jaloissa oli rullat ja sen puhtaus ja siisteys ei oikein sopinut huoneen sisustukseen. Pöytä oli täynnä erilaisia ruiskuja ja tutkimusvälineitä, mutta ne olivat puhtaat ja täsmällisessä järjestyksessä.

Käännyin katsomaan Jaisaria, joka katsoi purkkeja ilme kasvoillaan, josta en ollut varma kertoiko se järkytystä vai kuvotusta vai kenties molempia.

“Oksettavaa”, Jaisar totesi yökäten ja kääntyi tutkimaan huonetta lisää. Käännyin katsomaan huonetta tutkiakseni sitä lisää samalla, kun voimakas tunne sydämessäni voimistui taas. Hieroin rintakehääni rauhoitellakseni itseäni ja huomasin lopulta potilastuolin takana jotain. Lähdin kävelemään lähemmäs ja huomasin seinän vieressä metallisen kirstun, joka oli yhtä kolkko kuin huone ja sen ovi olisi voinut olla yhteensä.

“Voisiko?” kysyin hiljaa ja polvistuin kirstun eteen. Kuulin vienot askeleet takanani enkä kääntynyt katsomaan, kun Jaisar jäi vierelleni seisomaan. Kosketin kirstun kantta ja kokeilin ensin varovasti nostaa sitä. Se nousi hieman ja sydämeni tuntui jättävän lyönnin välistä, kun huomasin vienot valot tulevan esiin kannen alta.

“Löydettiin ne”, Jaisar sanoi hämmästyneenä ja sain vain nyököttyä hänelle, pitäen katseeni visusti käteni avulla aukeavassa kirstussa, jonka sisältä paljastui yhden sijasta kaksi rauhan riipusta. Katsoin ilon keltaista väriä hohtavaa riipusta kuin kadoksissakauan ollutta esinettä. Hävisin sen Tiscoveralle, mutta nyt se olisi tässä, minun otettavissani. Riipus lepäsi himmeästi hehkuen punaisella satiinisella tyynyllä ja käännyin katsomaan sen seurassa olevaa toista riipusta. Se oli valkoisen värinen. Elämän riipus.

“Hetkinen, jos tuo on elämän riipus, sehän meinaa..” Jaisar totesi hiljaa järkyttyneenä ja palaset loksahtivat minunkin päässäni paikalleen. Chari oli menettänyt silmänsä Tiscoveran kätyrille ja samalla olimme hävinneet tietämättä toisenkin riipuksen demoninaiselle. Elämän riipus hohti ilon riipuksen vieressä ja katsoin niitä molempia vuorollaan. Tunsin niiden äänen pääni sisällä. Kuin ne kertoisivat, että olivat iloisia, kun lopulta löysin heidät.

“Löysimme sen, mitä tulimme etsitään. Häivytään”, totesin hiljaa miehelle vierelläni ja paransin toisen käden otettasin kirstun kannessa. Olin ottanut housujeni takataskuun ohuen kangas pussin ja nappasin sen nopeasti vapaalla kädellä esiin. Jaisar nappasi pussin minulta ja avasi sen minulle valmiiksi auki. Loin häneen nopean kiitollisen katseen, kunnes vapaalla kädellä siirsin ensin valkean riipuksen ja sitten keltaisen pussiin. Pussi oli mustanvärinen eikä se kuultanut läpi, joten kukaan ohikulkija ei osaisi arvata, mitä pussi sisältäisi. Jaisar solmi pussin kiinni ja ojensi sen lopulta minulle. Laskin kirstun kannen alas varovasti ja nousin sitten seisomaan. Vilkaisin nopeasti Jaisarin jännityneisiin kasvoihin ja solmin pussin housujeni vyöhön tiukasti kiinni.

“Eikö vanhempasi koskaan opettaneet, että toisten kotiin tunkeutuminen on rumaa?” kuulin rautalangan kireydellä olevan äänen ja käännyin heti katsomaan kohti ovea. Tiscovera seisoi kylmä, mutta pelottavan tyytyväinen katse silmissään. Katsoin hänen verenpunaisena hohtaviin silmiin ja nielaisin pakokauhu sisälläni.

“Olette ymmärtänyt väärin…” yritin aloittaa tyynesti, mutta Tiscovera vain naurahti voitonriemuisena.

“Älä yritä huoranpentu. Tunnistaisin sinut vaikka sinulla olisi minkälainen valeasu ylläsi”, hän tokaisi hymyillen. Pakokauhu sisälläni vain kasvoi, kunnes huomasin Tiscoveran takana olevat Alicen, Tesakin ja Keidazin. Keidazin ilme oli alkuun hyvin hämmentynyt, mutta sitten tietynlainen valo pilkahti hänen silmiinsä. Kuin psykopaatti olisi löytänyt kauan kadoksissa olleen vankinsa.

“Heizel..” kuulin hänen kuiskaavan, kunnes käännyin peloissani katsomaan Jaisaria ja vasta silloin ymmärsin jotain. Jaisar näytti omalta itseltään ja näin hänen järkyttyneistä silmistä oman kuvajaiseni. Tareinen taika oli lauennut eikä minulla ollut hajuakaan, kuinka kauan olimme kulkeneet vihollisen alueella omina itsenämme. Huomioni oli mennyt ihan muihin asioihin, kun turvallisuudesta huolehtimiseen.

Olimme paljastuneet ja nyt jäisimme kiinni.

Kappaleet, jotka inspiroivat kappaletta kirjoittaessa:

- Silent hill 2 ost - A world of madness

- Outlast ost – Main menu

- Dead by April – In my arms

- Moomins – The Groke theme 2

- In This Moment – The Infection

- GNG ost – Fortress of old enemy Akakabuto