HEIZEL
Yö oli jo selvästi puolenyön myöhemmällä puolella, kun lähdimme matkaan. Meillä oli selvää onnea Jaisarin kanssa, koska tarkasta vartioinnista huolimatta onnistuimme pääsemään ulos linnasta. Se oli kylläkin vaatinut puolet linnan läpikäymistä, koska muuten olisimme jääneet vartijoille kiinni. Lopulta linnan alemmassa kerroksessa keittiön kautta yksisarvistallin läpi hiipiessä pääsimme lopulta ulos. Ainoa neuvo, miten pääsemme kukkakallioille oli vierashuoneemme seinällä ollut suuri taulu Casperin kartasta. Laskeskelimme, että kukkakallioille olisi vain muutamien kilometrien kävelymatka, joten päätimme, ettemme ota ratsua mukaan. Sitä paitsi se olisi heti herättänyt vartijat epäilemään, että jotain on tekeillä ja herättänyt sitten koko linnan siinä samalla.
Kartta oli osannut kertoa, että nopein reitti kukkakallioille vei linnan vierestä lähtevästä metsästä, jossa ei ollut kuitenkaan polkuja. Olimme siis omillamme ja vain toivoimme, että tarpeeksi ripeästi toimiessamme saisimme Tiscoveran piilon selville ennen aamunkoittoa. Jos hän siis edes piileskeli näillä main.
“Lähdetään vain kulkemaan eteenpäin niin kalliot tulevat jossain vaiheessa meitä vastaan”, sanoin Jaisarille samalla, kun ripeästi kävelin eteenpäin.
“Et kuulostanut kovin varmalta”, Jaisar kommentoi hitusen naurahtaen. Vilkaisin häntä hämilläni ja purin alahuultani.
“Noo, en ole aiemmin käynyt näillä main, mutta minun logiikalla suoraan mennessä kalliot tulevat jossain kohtaa vastaan”, kommentoin hiljaa Jaisarille, joka hellästi naurahtaen sipaisi olkapäätäni kädellänsä.
“Kunhan kiusaan, mennään”, hän sanoi ja tönäisin häntä olkapäälläni hellästi hymyillen. Lähdimme jatkamaan matkaa ja yritimme pitää ympäristöämme selkeänä, saadaksemme tietää jos meitä oli vastassa joku tai meitä seurattaisiin.
“Jos Tiscoveran piilopaikka olisi oikeasti täällä, mitä sitten?” Jaisar kysyi käveltyämme jonkin aikaa hiljaa, toistemme askeleista lähtevät äänet seuranamme. Metsän ruohon narskunta kuului välillä saappaidemme alla, ilmeisesti oli juuri satanut ennen lähtöämme.
“Siinä vaiheessa haluaisin tietää, miten tällainen piilopaikka on mahdollinen. Ja haluaisin ehdottomasti tietää, onko joku tiennyt sen demonin olinpaikasta koko tämän ajan, mutta ei ole sanonut mitään”, vastasin totisena miehelle seurassani. Kuulin, miten Jaisar pysyi ilman huolta askeleideni perässä.
“Menisin kyllä ennen sitä tekemään siitä paskiaisesta selvää itse”, lisäsin hetken hiljaisuuden jälkeen totisena. Ehdein muutaman askeleen ottaa, kun ymmärsin, ettei Jaisar enää seurannut minua. Pysähdyin ja käännyin katsomaan häntä ihmeissäni. Hän katsoi minua takaisin epäröiden.
“Tekisit selvää hänestä? Tiscoverasta? Yksin hänen piilopaikassaan, jossa varmasti on hänen kannattajiansa”, Jaisar sanoi minulle rehellisesti. Kun hän sanoi kaiken tuon ääneen, sisälläni nousi ärsytys. Vihasin sitä, että hän oli oikeassa, että aikomukseni oli sama kuin ilmoittaisin tekevän itsemurhan. Katsoin häntä hetken hiljaa silmiin sanomatta mitään. Pyöritin päässäni, mitä vastaisin.
“Menisin silti. Tappaisin jokaisen, joka yrittäisi tulla tielleni”, vastasin ja Jaisar katsoi minua yhä enemmän ymmällään.
“En olisi uskonut, että tekisit jotain sellaista”, hän sanoi minulle ja pyöräytin silmiäni.
“Se, että olen kuninkaallinen ei estäisi minua tekemästä niin, mikä minusta tuntuu oikealta”, vastasin ärtyneempänä hänelle. Tiscovera ei ansainnut mitään muuta kuin kuoleman. Mieluusti tuskallisen sellaisen. Ja nyt, kun tiedostin, että asia voisi olla lähellä, se kutkutti minua kovasti. Myös riipusten aiheuttama tunne oli alkanut palautua linnasta lähdön jälkeen. Tappaisin sen murhaajan ja ottaisin riipukset, jotka hän on onnistunut keräämään itselleen.
“Ja Tiscoveran tappaminen olisi oikea teko?” Jaisar kysyi minulta kuin varmistaen, olisinko tosissani. Äännähdin ihmeissäni. Oliko toinen tosissaan?
“Miksi puolustat sitä naista? Eikö hän mielestäsi ansaitse kuolla sen jälkeen, mitä hän teki Aversionissa?” kysyin ihmeissäni ja Jaisar ähkäisi kuin olisi turhautunut minuun. Se ärsytti minua yhä enemmän.
“Yritän vain sanoa, että eikö hän pääse helpolla, jos hänet vain tappaa?” hän kysyi ja tuhahdin vihaisena.
“Mitä sitten pitäisi tehdä? Nauttia kuppi kuumaa juotavaa hänen kanssaan? Se hirviö on murhaaja. Hän on murhannut ihan tarpeeksi”, tokaisin hänelle tiukasti, korottaen ääntäni hieman. Jaisar heti hyssytteli minua ja vilkaisi sivuilleen toivoen, ettei kukaan kuullut. Käännyin jatkaakseni matkaa.
“Vaikka mistä sinä tietäisit, miltä tuntuu kun joku murhaa vanhempasi silmiesi edessä”, kuiskasin hiljaa.
“Hei nyt riittää!” Jaisar tuhahti kovemmalla äänellä tällä kertaa ja tarttui käteeni, pakottaakseen minut katsomaan häntä. Hänen äänensä oli hitusen vihainen. Loukkaantunut. Hänen silmistään huomasi, että kommenttini oli mennyt liian pitkälle ja hän oli kuullut sen.
“Kyllä, en tiedä miltä tuntuu, kun vanhemmat murhataan silmien edessä. Mutta sinä sentään tiesit, ketkä vanhempasi ovat. Minut on jo lapsena hylätty jonnekin ojanpohjaan, tietämättä keitä vanhempani ovat”, Jaisar sanoi vihaisena ja näin tämän katseessa loukkaantumisen lisäksi pientä surua. Sydämessäni puristi tiukasti häpeä siitä, mitä olin suustani päästänyt. En osannut odottaa, että tämä asia olisi hänelle näin ihon alle menevä.
“Mutta ei, se ei tarkoita ettenkö kokisi samaa kamaluutta, jos joku minulle rakas kuolisi silmieni edessä”, hän lisäsi tiukkana ja ravisti kättäni otteessaan merkkinä, kuinka tosissaan sanoissaan oli.
“Joten älä enään koskaan vähättele minua tai tuntemuksiani. Se on minusta kuvottavaa, jopa sinulta”, Jaisar totesi lopuksi tosissaan. Hän oli koko paasauksensa ajan katsonut minua silmiin, jotta tiedostaisin hänen totisuutensa. Mies lopulta päästi minusta irti ja käveli ohitseni, jatkaen matkaansa. Huokaisin hiljaa suljin silmäni. Hyvä Heizel, onnistuit suututtamaan hänet. Käännyin heti hänen suuntaansa ja kipitin hänen vierelleen.
“Anteeksi, kommenttini oli typerä”, sanoin hänelle käsiäni levittäen sovinnon eleenä. Jaisar kuitenkin jatkoi matkaansa.
“Oletko koskaan miettinyt biologisten vanhempiesi etsimistä?” yritin kysyä hienovaraisesti perään. Olin pahoillani ja halusin tietää, jos hän haluaisi löytyää vanhempansa.
“Jatketaan nyt vain eteenpäin, en pysty nyt kunnon keskusteluun”, Jaisar tokaisi minulle ja se sivalsi lävitseni kuin kylmin koskaan kokemani tuuli. Huokaisin hiljaa itsekseni ja jatkoin hänen vierellään matkaa. Selvä, leikitään sitten mykkäkoulua.
Matkasimme pitkän matkaa pimeässä metsässä sanomatta toisillemme mitään. Yritin välillä vilkuilla vieressäni kulkevan miehen kasvoja nähdäkseni, oliko hänen ilmeensä vähän laantunut suuttumuksestaan. Ongelmana oli, etten sillä hetkellä pystynyt lukemaan hänen kasvojaan. Olisin halunnut sanoa hänelle jotain, mutta jokin esti minua. Sanat eivät vain tulleet suustani ulos.
En ehtinyt miettiä seuraavaa vaihtoehtoani pyytää anteeksi, kun Jaisar pysähtyi kuin seinään. Pysähdyin hänen vierelleen heti, mutta en ehtinyt kysymään mitään, kun hän jo veti minut yhden puun taakse. Yrittäessäni kysyä ihmeissäni, mistä on kyse, hän laittoin käden suuni eteen ja äännähdin hiljaa kysyvästi hänen kätensä läpi.
“Shh, katso tuonne”, Jaisar kuiskasi minulle ja käänsi minua puun takana niin, että olin hänen ja puun välissä, mutta näin minne mies halusi katseeni kohdistuvan. Näin kahden hahmon kävelevän meistä hitusen edempänä. Miten en ollut huomannut heitä?
“Eivätkö nuo kaksi olleet juhlissa?” Jaisar kysyi hiljaa ja siristin silmiäni nähdäkseni paremmin. Totta, olin nähnyt heistä vilauksen tanssiaisissa. Taisivat muistaakseni olla tarjoilijoita illan aikana.
“Minneköhän he menevät?” kysyin hiljaa kiinostuneena itsekseni.
“Seurataan heitä”, kuiskasin Jaisarille, vilkaisten tätä nopeasti. Olin aikeissa lähteä varjostamaan Casperin palvelijoita, mutta Jaisar tarttui minuun ja käänsi minut itseään kohti. Käännyin katsomaan häntä kysyvänä, että mikä voisi olla nyt niin tärkeää.
“Annan anteeksi aikaisemman”, Jaisar sanoi minulle hiljaa.
“Minä pyydän myös anteeksi käytöstäni. En olisi saanut aloittaa mykkäkoulua”, hän jatkoi ja pudistin päätäni.
“Ehkä ansaitsin sen, ottaen huomioon mitä sanoin”, totesin hänelle. Keidaz ei koskaan pyytänyt yhdessä ollessamme minulta mitään anteeksi. Minä olin aina se huonoin osapuoli, oli millainen tilanne meidän kahden kesken meneillään. Hetken aikaa pelkäsin, että Jaisar olisi samanlainen. Tällä kertaa olisin kyllä laittanut poikki samantien. Arvostin Jaisaria yhä enemmän, mutta samalla olin aidosti pahoillani, mitä aiemmin olin möläyttänyt.
“No… Ehkä, mutta kai asioista pitäisi puhua kuin aikuiset, eikä käyttäytyä kuin mikäkin teini”, Jaisar totesi. Sain nostettua hetkellisen hymyni kasvoilleni.
“Sovinto?” kysyin hymyillen. Jaisarkin hymyili takaisin, antoi minulle pikaisen suukon.
“Sovinto, mennään ennen kuin varjostetut kohteemme katoavat näkyvistä”, hän kuiskasi minulle ja lähti perässäni hiipimään kahden palvelijan perään puiden lomassa. Maastoi alkoi pikku hiljaa muuttua kivisemmäksi ja kallioisemmaksi, joka merkitsi että kukkakalliot olivat lähellä.
Kukkakallioita ei turhaan kutsuttu sillä nimellä. Suuri kallio- ja vuorialue uhkui erilaisten kukkien väreissä, jättäen kallioiden harmaansävyisen pinnan alleen piiloon melkein kokonaan. Jos ei tietäisi, että kukkien alla on kiveä, voisi luulla, että edessä oleva näky olisi kuin joku olisi elämäntehtävänään kerännyt suuren kasan kukkakasoja. Hipsin suuren kukkaisen kiven taakse katsomaan, kun palvelijat lähtivät talsimaan kalliota alas. Kuulin Jaisarin tulevan vierelleni katsomaan tilannetta.
“Minne he oikein ovat menossa? En näe tuolla alhaalla mitään, mistä pääsisi yhtään minnekään”, Jaisar kysyi ihmeissään. Mietin samaa kuin Jaisar. Sisälläni jylläsi jännitys, että olisiko se totta, että Tiscoveralla oli piilopaikka täällä. Miksi muuten nämä kaksi henkilöä olisivat keskellä aamuyötä täällä keskellä ei mitään.
“Nyt jotain tapahtuu”, kuiskasin pikaisesti Jaisarille, joka tuli minua lähemmäksi, saadakseen itsekin paremman näköyhteyden. Kuulin hänen sydämensä lyönnit, jotka olivat minun laillani jännittyneet ja katsoin, kun kaksi palvelijaa kääntyivät katsomaan ympärilleen ja ottivat takkiensa taskusta jotain, minkä joivat. Samassa he muuttuivat oletettavaan oikeaan muotoonsa.
“He ovat demoneja, tunnistan heidät Aversionista” Jaisar kuiskasi minulle ja tuntui kuin jalkani voisivat pettää alta. Jos he olivat demoneja, Tiscovera olisi täällä. Ja se tarkoittaisi, että epäilyksemme demoninaisen Casperissa olevasta piilopaikasta pitäisi paikkansa. Puristin kalliota käteni alla. Miten tämä oli mahdollista, että Tiscoveran kätyrit pystyivät työskentelemään Casperin valtakunnassa? Pystyin vain kuvittelemaan, miltä Jaisarista tuntui sillä hetkellä. Nähdä omaa entistä kansaansa kannattamassa vihollispuolta.
“Pärjäätkö?” käännyin kysymään Jaisaria, joka katsoi demoneita pettynyt ilme kasvoillaan. Hän nyökkäsi vienosti.
“He ovat Tiscoveran vallassa ja varmaan unohtaneet, keitä todellisuudessa ovat”, hän kuiskasi. Katsoin häntä hetken myötätuntoinen ilme kasvoillani. Mies lopulta tökkäisi minua hellästi olkapäästä ja osoitti katsomaan taas demoneita. Jotain tapahtui taas.
Demonit kääntyivät laskeutumaan kalliota lisää, kunnes olivat alhaalla maankamaralla. Alhaalla oli vienoista aamuyön usvaa, mutta erotin alhaalla kolmannen, suurikokoisen hahmon. En nähnyt tarkemmin hahmoja tai heidän ilmeitänsä, mutta kaksikkoa vastaan tullut jäi keskustelemaan hetkeksi heidän kanssaan. Meillä ei ollut mahdollisuutta kuulla kolmikon välistä sanahelinää, mutta pian iso hahmo päästi kaksikon ohitseen ja hahmot katosivat vuoren sisälle.
“Okei, eli suurimmalla todennäköisyydellä Tiscovera lymyilee täällä”, Jaisar kuiskasi minulle ja vain äännähdin hänelle hiljaa. Jäin katsomaan, minne iso hahmo aikoisi seuraavaksi kulkea, mutta se jäi kävelemään pienelle reviirille sumun sekaan. Katselin lähimaastoa, enkä nähnyt, että ketään muuta olisi hahmon lähellä.
“Hyvä, voimme nyt hiljaa lähteä kertomaan muille löydöstämme”, Jaisar jatkoi minulle äänensävyllä, joka yritti kertoa minulle, että olisi parempi lähteä, ennen kuin meidät huomattaisiin.
“Mene sinä, minä menen tutkimaan tarkemmin”, kuiskasin hänelle ja olin jo nousemassa lähteäkseen, mutta Jaisar veti minut takaisin alas.
“Et varmana mene! Kuolet ennen kuin itse Tiscovera ehtisi äkätä sinut”, Jaisar sanoi minulle kiristäen hampaitaan. Katsoin häntä takaisin pudistellen päätäni.
“Olen varovainen, en aio jäädä kiinni”, kuiskasin hänelle totisena. Mies ei saisi minua perumaan päätöstäni. Olin näin pitkällä, en aikoisi jättää asiaa tähän.
“Olet hullu, miten ajattelit mennä tuonne ilman, että sinua tunnistettaisiin?” Jaisar kysyi ihmeissään. Kaivoin mustan nahka-asuni sisätaskusta pullon, jonka näytin Jaisarille. Mies pudisti päätänsä.
“Pyysit Tareinea tekemään sinulle muodonmuutosliemen vai?” hän kysyi epäuskoisena. Nyökkäsin ja join puolet pullon sisällöstä yhdellä kulauksella alas kurkustani. Ihoni muuttui hitusen suomuiseksi kuin käärmeellä kaulasta ja kasvoista. Silmäni muuttuivat sinisiksi viirumaisiksi kuin saalistavalla kissalla ja hiusteni väri muuttui kupariseksi.
“Pyysin häntä tekemään liemen sitä varten, että pääsisin rauhassa tutkimaan Casperin kylää. Mutta liemelle löytyi nyt parempaa käyttöä”, kuiskasin miehelle.
“Ja Tarein hyväksyy tämänkin käyttötarkoituksen?”
“Hän ei tiedä, että käytän sitä tähän. Eikä tarvitse ainakaan vielä tietää”, totesin miehelle. Jaisar naurahti hiljaa pudistellen edelleen päätänsä.
“Voi nyt helvetti Heizel”, hän sanoi minulle.
“Mene, ennen kuin meidät molemmat huomataan”, kuiskasin lopulta kireänä hänelle. Mies nappasi aukinaisen pullon kädestäni ennen kuin ehdein tehdä mitään ja joi loput juomat kurkustaan alas.
“Jaisar, ei!” tiuskaisin hiljaa ja samassa mies muutti muotoansa mustasilmäiseksi ja harmaaihoiseksi demoniksi, jonka suusta tuli ulos kaksi hammasta ulos alahuulten yli.
“Jos sinä menet, minäkin menen. Älä kuvittelekaan, että jättäisin sinut yksin selviytymään tästä”, Jaisar sanoi. Hänen puheensa hitusen sammalsi suurien hampaiden vuoksi, joka olisi huvittanut minua, jos tilanne ei olisi mikä se olisi. Ei auttanut kuin ottaa hänet mukaansa. Aikaa oli rajoitetusti. Jaisarin itsepäisyys oli uskomattoman raivostuttavaa, mutta samalla ihailtavaa.
“Kuningattaresi ei tule pitämään tästä”, kuiskasin hänelle totisena.
“Jätä Deila minun huolekseni”, mies sanoi suoraan ja huokaisin pudistellen päätäni. Jos Deila ei tule fyysistä selkäsaunaa minulle antamaan tästä niin ainakin henkisen. Hän oli itse määrännyt Jaisarin palaamaan, oli tilanne millainen tahansa. Tiesin, ettei asemani käyttö auttaisi asiaa, mies vain innostuisi laittamaan lisää vastaan ja siihen ei nyt ollut aikaa.
“Hyvä on, teemme näin”, sanoin ja aloin kertomaan, miten pääsisimme sisälle vuoren syvyyksiin.
Kappaleet, jotka inspiroivat kappaletta kirjoittaessa:
- Sly Cooper ost – Prowling the grounds
- FF X ost – Guadosalam
- FF XIII ost – Tension in the air
- FF XIII ost – Hope’s theme
- Priest – History in black
- Kobra and the Lotus – You don’t know
- Pocahontas ost – John Smith sneaks out
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti