LUKU 44: VIERAS

HEIZEL

Tunsin, kuinka joku kutsui minua hiljaksiin hyräillen minulle tuttua laulua. Se kuului ensin vienona kaikuna, mutta alkoi hetki hetkeltä kuulostamaan kovemmalta ja tutummalta. Laulu oli minun säveltämäni ja sanoittamani. Vieno kosketus siveli oikeaa poskeani ja se tuntui kuin höyheneltä ihoani vasten. Pehmeältä ja turvalliselta. Aloin mumista ja lopulta laulamaan biisin soinnun mukana rakkaudentäytteisiä sanoituksia, samalla, kun avasin silmäni varovasti uuteen aamuun.

Silmäni kohtasivat heti suklaan ruskeat Jaisarin silmät, jotka katsoivat minua lempeällä katseella samalla, kun hänen kätensä jatkoi poskeni sivelyä. Katsoin miestä takaisin unisilla silmilläni, mutta jatkoin laulamista ja Jaisar yhtyi siihen mukaan. Hänellä oli kiva ääni, matala ja viekas kuin pantterilla. Lauloimme laulun loppuun hiljaksiin yhdessä, kunnes haukotus otti suustani vallan. Nostin käteni aukeavan suuni edelle ja Jaisar naurahti minulle.

”Huomenta Kipakka”, hän kuiskasi minulle ja hymähdin hänelle huomenen toivotukseksi. Ilmeisesti vieno aamuhymyni riitti hänelle, koska hänen hymynsä leveni entisestään.

”Sinulla on kiva lauluääni”, kuiskasin miehelle vierelläni, joka antoi huulilleni lempeän suukon ja veti minut kainaloonsa. Painoin pääni hänen rintakehälleen ja asetin toisen käteni hänen vatsalleen kuin omistaisin hänet.

”Kiitos, vaikka tykkään laulaa ihan vain huvikseni”, hän myönsi ja silitti paljasta selkääni, piirrellen samalla sen pintaan sormellaan tribaalikuvioita.

”Kenestä laulat siinä?” hän kysyi minulta lopulta. Hän siis tiesi, että kappale kuului yhtyeeni tuotantoon. Tosin se ei pitäisi tulla yllätyksenä, jos hän kerta on salaa tutustunut minuun näiden viikkojen ja kuukausien aikana.

”Laulan Treviosta ja Tareinesta. Kun veljeni meni naimisiin, hän halusi, että säveltäisin, sanoittaisin ja laulaisin heille rakkauslaulun. Trevio antoi minulle inspiraationa lauseita, joista hänelle tulee nykyinen vaimonsa mieleen ja sen pohjalta tein sanoitukset”, kerroin Jaisarille ja palasin hetkeksi muistoihini, jossa isoveljeni oli tullut luokseni ja melkein anonut minua auttamaan tekemään tulevalle puolisolleen laulun. Totta kai suostuin auttamaan häntä. Kappaletta hiottiin viimeisen päälle ja välillä Trevio meinasi jo käydä hermoilleni, koska laulun tuli oli täydellinen isolla t:llä.

”Taisivat pitää siitä, kun kerrat sait sen yhtyeenne levylle?” mies vierelläni kysyi kiinostuneena ja nyökkäsin hänen ihoansa vasten hymyillen.

”Tarein rakasti sitä ja Trevio tietenkin oli lopulta tyytyväinen lopputulokseen. Kysyin heiltä saisinko levyttää kappaleen ja lupa tuli. Se on yksiä harvoja yhtyeen rakkauslauloista ja suosituimpia kappaleitamme”, kerroin pieni ylpeys sisälläni. Kappaleen esittäminen keikoilla oli aina kunnianosoitus veljelleni ja hänen vaimolleen ja kaikille heille, jotka kokevat elämässään tosirakkautta.

”Luulen, että yhtyeenne kappaleet, jotka kertovat sydänsuruista ja siitä pulppuavasta vihasta kohdistuvat entiseesi?” Jaisar kysyi ja kuulin hänen äänessään pientä varovaisuutta. Hymähdin hieman.

”Onko se niin ilmeistä?” kysyin pieni naurahdus kurkussani.

”No ei sitä minusta ole kummemmin sanoituksissa peitelty, mutta se sopii kappaleisiin. Äänestäsi kuulee, kuinka laulat, mutta samalla raivoat pahan olon sisältäsi pois”, mies kommentoi ja nousin kyljelleni katsomaan häntä.

”Tunsitko samoin omaa entistäsi kohtaan?” kysyin Jaisarilta suoraan.

”En ihan niin kirjaimellisesti, mutta joihinkin osiin sanoituksissa koen samaistumista”, hän myönsi minulle ja siirsi hiuksiani korvani taakse molemmin puolin vuorollaan.

”No, tiedät millainen Keidaz on. Millainen sinun entisesi oli?” kysyin kiinostuneena. Jaisarin ilmeestä huomasi pienen yllättyneisyyden. Hän ei ilmeisesti osannut odottaa, että kysyn hänen entisestä miesystävästä.

”Tämä tapahtui vuosia sitten, kun olimme nuorempia. Hänen nimensä oli, tai siis on, ei hän ole kuollut, Diriam. Hän on haltia ja myönnän, että minun makuuni kaunis mies. En osaa pitää häntä komeana, hän on kaunis. Pitkät valkoiset hiukset ja smaragdiin väriset silmät. Hän oli tutkimusmatkalla Aversionissa ja tämä oli aikaa ennen kuin Deilasta tuli kuningatar ja minusta hänen neuvonantaja, olimme tuolloin jo ystäviä. Tapasimme sattumalta, kun olin kalastamassa ja hän oli saapunut paikalle tutkimaan alueen vesistöä. Haltioita, tai muitakaan lajeja demoneja lukuunottamatta, ei näkynyt alueillamme, joten sekin jo herätti huomioni. Hän sitten jäi seuraani ja keskustelimme kaikesta mahdollisesta ja tunsimme heti vetoa toisiamme kohtaan. Siinä päivien ja Diriamin tutkimusten edetessä mekin etenimme ja välillemme syntyi suhde. Suhteellisen intohimoinen sellainen myös. Sitä kesti joitain kuukausia, kunnes Diriamille tuli aika lähteä joukkonsa kanssa kotiin, kun tutkimukset oltiin saatu loppuun Aversionin puolella. Minulle oli heti selvää, että lähtisin Diriamin mukaan, missä hän ikinä asuisikaan. Mutta hän sitten ilmoitti, että juttumme ei enää jatkuisi siitä eteenpäin ja vain lähti. Minut siihen paikalleni kuin minkäkin hölmön”, Jaisar kertoi kertomustaan ja kuuntelin häntä hengittäen rauhallisesti.

”Aika kylmää”, kommentoin siinä kohtaan tarinaa ja Jaisar nosti sormeaan merkiksi, että tarina jatkuisi vielä. Jäin kiinostuneena katsomaan ja kuulemaan lisää.

”Minä sitten lähdin etsimään häntä. Jätin Aversionin taakseni ja lähdin vuodeksi etsimään pitkin Phantasonea miestä, jota koin rakastavani niin paljon. Uskomatonta, eikö? Niin minustakin. Sitten isona sattumana eräänä iltana Gelgoriassa hän käveli kadulla vastaan. Hän tuli vastaan toisen mieshaltian kanssa käsikädessä ja huomasin heti heidän olemuksistaan, että he olivat olleet yhdessä jo ennen kuin olimme tavanneet Diriamin kanssa. Vaikka sisälläni kuohui kuin kuuma vesi kattilassa päätin kävellä heitä kohti. Diriam nosti katseensa eteensä ja kohdatessaan silmäni, hänen katseensa sai minut pysähtymään. Se katso, se oli kuin tikari suoraan lävitseni, merkkinä että minun olisi parasta olla tunnistamatta häntä. Siinä vaiheessa ymmärsin, että olin ollut hänelle vain kokeilu. Viihde sillä aikaa, kun on työmatkalla. He kävelivät ohitseni yhdessä nauraen eikä tämä hänen miehensä edes ehtinyt huomata minun ja Diriamin katseidenvaihtoa”, Jaisar kertoi suhteellisen rennolla otteella ja lopuksi kohautti olkapäitään. Pudistin päätäni vihaisena.

”Helvetti mikä sika”, kommentoin tarinaa lopuksi.

”Minusta käärme sopii paremmin, koska minulle samalla selvisi hänen viittansa vaakunasta, että hän on Jolinin sukuun kuuluva”, mies myönsi ja hymyilin hänelle rohkaisevasti.

”Siinä tapauksessa et menettänyt mitään, usko minua”, sanoin hänelle ja Jaisar nousi antamaan suukon minulle.

”Olen samaa mieltä, sitä paitsi pidän sinusta enemmän kuin koskaan pidin Diriamista”, hän kuiskasi minulle ja hymyillen suutelin häntä huulille ja annoimme sen pitkittyä pidemmäksi. Olin otettu, että Jaisar oli kertonut entisestä rakkaudestaan minulle ja ilmeisesti oli päässyt siitä yli myöskin. Toivoin, että voisin olla hänelle parempi kuin joku Jolinin mies, joka oli käyttänyt häntä vain hyväkseen.

”Minun pitäisi mennä”, jouduin sanomaan suudelmaa lopettaessani. Jaisar naurahti huulet omiani vasten.

”Mieluusti haluaisin, että auttaisit minua unohtamaan entiseni”, mies kuiskasi kiihkeästi kasvojani vasten. Käännyin katsomaan hänen lumoaviin maitosuklaisiin silmiin.

”Voisitko auttaa minua asian suhteen?” hän kysyi minulta. En vastannut, vaan itsevarmana kaadoin miehen takaisin tyynyjen sekaan ja sulavasti nousin hänen yllensä. Laskeuduin suutelemaan häntä intohimoisesti ja toistimme edellisillan tapahtumat kahta intohimoisemmin.

Astelin kartanon portaita ylös hymyillen, kun huomasin, että ovi oli auki ja Chari oli Sergein kanssa eteisessä riisumassa ulkovaatteitaan.

”Pääsit ilmeisesti kotiin?” kysyin, kun astuin sisälle ja laitoin oven perässäni kiinni. Chari kääntyi katsomaan minua ja ojensi samalla palvelijalle takkinsa ja Sergei teki samoin.

”Kyllä, halusin päästä kotiin omiin lakanoihini nukkumaan vihdoin”, hän sanoi suoraan joka oli merkki, että jos se olisi ollut noidista kiinni he olisivat pitäneet siskoni vielä tarkkailtavanaan. ”Teet, kuten itse koet parhaaksi sisko. Käyn suihkussa ja menen sitten hoitamaan silmärubiinisi asioita”, sanelin siskolleni ja sain vihdoin saappaani pois jaloista ja asetin ne paikalleen. Nousin koko pituuteeni ja siirsin punaisten ja sotkuisten hiusteni ison letin olalta selkäni puolelle. Käännyin katsomaan siskoani, joka oli jäänyt katsomaan minua nauliintuneena.

“Mitä nyt?” kysyin ihmeissäni. Charin ilme muuttui vihjaavan virnistäväksi ja hän nosti kätensä ja osoitti tulenpunaiseksi lakatulla sormellaan minua kohti.

“Mikä ihmeen jälki sinulla on kaulassasi”, hän kysyi virnistäen ja tunsin samantien punan nousevan kasvoilleni. Koskettaen kaulaani käännyin katsomaan eteisen peiliä kohti ja näin siinä hitusen punertavan ruhjevamman jäljen. Perhanan Jaisar! Olisi pitänyt ymmärtää sanoa, ettei jättäisi näkyvää jälkeä itsestään ihooni.

“Onko tuo se, minkä luulen sen olevan?”, Chari kysyi naurahtaen voitonriemuisena. Olin niin nolona tilanteesta että vain katsoin punehtuneena kaulassani olevaa jälkeä. Nyt vasta huomasin, että se hennosti kutisi, selvänä merkkinä, ettei ihoni ollut tottunut moiseen merkkiin vähään aikaan.

“Onko siskoni saanut viimeyönä?!” siskoni kivahti innoissaan ja minulle iski samantien halu päästä pois tilanteesta ennen kuin koko palvelusväki kuulisi keskusteltavasta asiasta. Yritin peittää jäljen epätoivoisesti letilläni, vaikka ei siitä hyötyä olisi. Chari oli saanut jo asiat selville.

“Chari, älä jaksa”, Sergei pyysi hänkin nolona ja hieroi niskaansa ärtynyt ilme kasvoillaan.

“Se on minun yksityisasiani”, sain soperrettua ja lähdin samantien kipittämään portaita melkein puolijuosten ylös.

“Ei siinä ole mitään noloa pikkusiskoseni! Olihan se odotettavissa!” Chari huikkasi perääni ja ehdein kuulla portaita ylös kopistellessa, miten siskoni leveili miesystävälleen siitä, että tiesi minun ja Jaisarin välillä olevan jotain. En voinut itselleni mitään, vaan aloin huoneeseeni kävellessä hymyillä. Hymyä, jonka joku johon oli ihastunut sai aikaiseksi. Ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan se tuntui maailman ihanimmalta tunteelta. Kaipasin Jaisaria ja hänen seuraansa jo nyt kovasti, mutta velvollisuudet odottivat. Mutta illalla. Illalla menisin hänen luokseen.

TISCOVERAN PIILOPAIKKA

Keidaz katsoi tarkkaavaisena, kun hänen edessään uusia Tiscoveran joukkoihin liittyneitä jäseniä taistelivat keskenään. Oli meneillään karsinnat, ketkä pääsisivät hänen siskonsa komentajien alaisiksi. Paikat olivat haluttuja, koska jos joukkoon pääsisi, saisi samanlaista juomaa kuin komentajat ja näin heistäkin tulisi vahvempia.

“Eiköhän meillä ole voittaja selvillä”, hän huokaisi lopulta kuuluvasti, kun kallioista lattiaa vasten kuristettuna oleva demoni vaikeroi toisen demonin ottaessa voiton. Voittanut demoni sihisi innoissaan käärmemäisen kielensä kanssa ja kääntyi tyytyväisenä katsomaan Keidazia. Keidaz katsoi hävinnyttä demonia, joka suurimmalla todennäköisyydellä joutuisi Tesakin täysikuuruuaksi ja sitten voittanutta demonia.

“Paikkaa haavasi, Tiscovera antaa palkkiosi huomenna”, Keidaz kommentoi demonille, joka sähähti vihaisena. Ilmeisesti palkinto olisi pitänyt saada heti. Yksi mulkaisi Keidazilta riitti saamaan sihisijän hiljaiseksi ja kääntymään poispäin puolidemonimiehestä. Keidazia harva uskalsi alkaa vastustamaan, koska moni oli nähnyt miten Keidaz tarpeen vaatiessa kiduttaisi kuoliaaksi ne, jotka häntä vastaan nousivat.

“Miten meni tänään?” hän kuuli Alicen tutun ihastuttavan äänen ja hän pyöräytti silmiänsä ennen kuin kääntyi naista kohti. Punapää voisi jättää hänet rauhaan silloin, kun ei tarjonnut makuuhuonepaikkaa naiselle.

“Hyvin, sain kymmenen uutta hyvää kandidaattia komentajille”, hän vastasi naiselle suoraan. Taistelut saattoivat kestää tunteja, jonka vuoksi 10 uutta komentajan alaista oli ennätys sille kerralle. Alice hymyili hänelle tyytyväisenä.

“Itse sain kahdeksan. Ei yhtä hyvä kuin sinulla, mutta hyvä määrä sekin”, Alice sanoi kuin ylpeänä saavutuksestaan. Keidaz vilkaisi kivisessä salissa olevia siskonsa kannattajia, jotka olivat lähteneet hajaantumaan ymmärtäessään, että taistelut eivät jatkuisi enää tämän päivän aikana.

“Onko Tesak saapunut takaisin?” hän kysyi lähtiessään Alice kannoillaan kävelemään kohti siskonsa pientä kokoushuonetta.

“Kyllä ja Tesakin mukana tuli myös vieras”, Alice kertoi ja Keidaz vilkaisi naista ja pieni vino hymy nousi hänen huulilleen.

“Vai niin, pääsee taas näkemään vieraan”, hän kommentoi hymähtäen. Vieras oli aina niin hermona, että Keidaz nautti hänen säikyttelystä ja pelottelusta.

Tiscovera keskusteli muutaman komentajansa kanssa omassa tilassaan ja osoitti vanhaa paperillista karttaa. Kartta oli kulahtanut ja haisi ikuiselle vanhuudelle, mutta se näytti Phantasonen nykyiset alueet sellaisena kuin ne nykyisinkin ovat.

“Menette lähelle kylää, saarratte sen ja otatte mukaanne kaiken tarpeellisen, mitä tarvitsemme. Ne, jotka eivät suostu liitymään puolelleni, tapetaan. Onko ymmärretty?” Tiscovera ohjeisti kylmällä äänellänsä ja samalla osoitti ja siveli karttaa, näyttäen komentajilleen miten oli suunnitellut heidän toimintatapansa. Komentajat katsoivat karttaa ja sitten johtajaansa verestävillä ja hyytävän kylmäävillä silmillään. Vanhojen vankien lihakset olivat kasvaneet heidän pituuksiensa mukana suuriksi, mutta niistä pullottivat valtavat verisuonet mustelman väriseksi muuttuneen ihon pinnalla. Komentajat oli aseistettu kypärillä, jotka peittivät heidän yläkasvonsa nenään asti ja suusta valui veren ja kuolan sekoitusta. Näky oli kuin itse hirviö pahimmasta painajaisesta, mutta Tiscovera rakasti näkyä. Hänen lukuisat kokeet entisiin vankeihin olivat toimineet kunnolla ja hän oli saanut komentajistaan juuri sellaisia voimapesiä kuin oli halunnutkin.

“Kyllä johtaja”, komentajat vastasivat epävireisesti. Heidän puheensa kuulosti kuin hukkuvalta, koska suusta tuli samalla ulos kuolaa ja verta, joka valui heidän leuasta alas nahkaiselle haarniska-asulle. Tiscovera hymyili tyytyväisenä.

“Hyvä on, menkää siis”, demoninainen käski ja komentajat lähtivät kukin vuorollaan yhtenäisenä jonona huoneesta pois. He jättivät jälkeensä vienon verikuolavana, joka sai Tiscoveran vierellä istuneen Tesakin tuhahtamaan halventavasti.

“En ymmärrä, miten kestät tuota likaa lattialla noiden jäljiltä”, Tesak kommentoi naiselle vierellään samalla, kun nojasi pöydän reunaan jaloillaan. Hän pyöritteli smaragdeilla koristeltua tikaria kädessään yhtä rennosti kuin hän olisi pyörittänyt ohutta kepinpätkää.

“He ovat upeita. Jos he hoitavat hommansa, minulle on se ja sama sotkevatko he vähän tilojani. Löydän aina jonkun, joka siivoaa”, demoni vastasi susimiehellään tyytyväisenä ja otti huikan punaisesta viinistään. Hän kääntyi katsomaan heidän vierastaan, joka oli istunut hermostuksissaan tuolillaan. Hän ei ollut sanonut mitään koko aikana ja demoninainen pystyi haistamaan toisen hikoilusta pelon ja epävarmuuden pääseekö hengissä pois tapaamisesta.

“Olen iloinen, että vastasit kutsuuni”, Tiscovera kommentoi vieraalle. Tesak kääntyi katsomaan leveästi hymyillen vierasta, joka nielaisi hermostuneena ja paransa kravaattia kaulallaan. Sekä demoni että susi näkivät, että vieras löysensi kravaattia, saadakseen paremmin henkeä. Vieras ei ollut koskenutkaan hänelle tarjottuun punaviiniin, jonka vuoksi nainen joi oman viininsä loppuun, laski lasin kiviselle pöydälle ja käveli vieraan luokse.

“Oli ilo tulla”, vieras vastasi hermostuneena. Hän otti tuolistaan sitä tiukemmin kiinni, mitä lähemmäs demoninainen saavutti häntä. Tiscovera laskeutui kiusallaan viettelevästi vieraan vierelle, jotta naisen suuret rinnat pvc-asun alla hellästi kosketti vieraan poskea samalla, kun nainen kurotti ottamaan vieraalle tarjotun viinin käteensä.

“Eikö juominen maistu vieraallemme?” Tiscovera kysyi esittäen ihmettynyttä, kunnes nousi kokopiituuteensa ja kuuli, kuinka vieras huokaisi hiljaa helpotuksesta.

“Ei ole jano”, vieras sai vastattua, ääni melkein kadoten kurkusta. Tiscovera hymyili hänelle viekkaan kaunista hymyänsä ja joi punaviiniä.

“Oma on menetyksesi”, hän kommentoi ja antoi pelokkaan vieraan jäädä paikoilleen kokoamaan itseänsä, kun käveli takaisin sutensa vierelle, sivellen tämän leukaa kuin palkintona tyytyväiselle koiralle.

“Sait siis selville, että tulevat kihlajaisjuhlat juhlitaan Casperissa?” Tiscovera kysyi varmistuksena mieheltä, joka edelleen tyytyväisenä pyöritteli tikaria käsissään.

“Kyllä. Silloin suurin osa Phantasonen kuninkaallisista ovat juhlimassa nuoren parin kihlausta”, Tesak toisti naiselleen ja demoni naurahti tyytyväisenä.

“Loistava ilta siis iskeä kaikkialle muualle Phantasoneen ja etsiä riipuksia”, Tiscovera totesi tyytyväisenä.

“Minun vain pitäisi saada se eräs huoran penikka kertomaan, missä loput riipukset ovat”, demoni totesi tiukkana ja puristi metallista juomalasiansa käsissään.

“Tarvitsemmeko häntä, jos koko maailman kermaperseet ovat yhdessä paikassa, mukaanlukien tämä penikka? Silloinhan meillä on koko ilta aikaa etsiä riipuksia ja aiheuttaa tuhoa?” Tesak uteli naiselta ja katsoi tätä silmiin, kun nainen kääntyi heti varoittavasti katsomaan häntä.

“Sen penikan avulla riipukset olisi helpompi löytää ja silloin tuhon aiheuttaminen olisi nopeampaa”, nainen muistutti sutta taas kerran. Tesak nosti molemmat kätensä ilmaan merkiksi, että he tekisivät juuri niin kuin nainen haluaisi. Demoni ei ollut tunnettu kärsivällisyydestään.

“A-anteeksi. Voisinko saada tikarini takaisin?” vieras kysyi Tesakin suunnalta ja susi käänsi silmänsä katsomaan häntä. Hän hymyili leveästi vieraalle ja nuolaisi tikarin terää kielellään.

“Hups, kuolasin tikariin vahingossa. En voi siis palauttaa sitä”, Tesak vastasi toiselle ja vieras nielaisi taas hermostuneena. Susi oli nähnyt heidän kävellessään huoneeseen, että tikari oli ollut ainoa ase, jonka vieras oli mukaansa ottanut.

“Kiitos siis lahjasta”, Tesak kiitti vierasta joka vain kuuliaisena nyökkäsi.

“Kuulinkin, että meidän vieraamme on täällä”, kuului Keidazin mukamas iloinen ääni, kun hän käveli huoneeseen Alice ja Ancerias kannoillaan. Vieras kääntyi heti katsomaan kolmea paikalle tullutta lisäjäsentä ja hän yritti liimautua epätoivoisena tuoliinsa enemmän kiinni.

“Pöö!”, Keidaz karjahti vieraan suuntaan, joka melkein hyppäsi tuoliltaan kattoon. Tiscovera naurahti huvittuneena samalla, kun pikkuveli istahti hänelle toiselle puolelle.

“No mutta pikkuveli, etkö näe että vieraamme on muutenkin hermona?” Tiscovera kysyi ja vilkaisi vierasta. Toisen pelon ja hermostuneisuuden tuoksu oli ihana. Himoja nostattava.

“Kunhan vain pelleilen”, Keidaz totesi rennosti ja katsoi vierasta, joka vilkuili kolmea huoneeseen tullutta suurilla silmillään. Ilmeisesti hän oli olettanut, että koko Tiscoveran päänelikko ei olisi tapaamisessa mukana.

“Aloitetaan sitten”, demoni korotti ääntänsä merkkinä, että kaikki kääntyisivät katsomaan häntä.

“Casperissa pidettävät juhlat ovat muutamien viikkojen sisällä. Suunnitelmani on, että kihlajaisjuhlien yönä hyökkäämme eripuolille Phantasonea, kun heidän rakkaat kuninkaalliset eivät ole vahtimassa alueitansa”, Tiscovera kertoi ja osoitti samaa vanhaa karttaa, jota oli äsken komentajilleen esitellyt.

“He ovat varmasti tehostaneet vartiointia alueillaan, mutta se ei tule estämään meitä. Meillä on kaksi riipuksista ja niistä tulee olemaan apua loppujen löytämisestä, mutta tarvitsen myös sen punapään”, Tiscovera myönsi ja se oli selvästi hänelle vaikeaa. Keidazin ilme kirkastui heti.

“Pääsenkö näkemään Heizelin?” hän kysyi pieni innostus silmissään. Alice tuhahti hyvin hiljaa hänen vierellään pelkästä mustasukkaisuudesta. Demoninainen ei välittänyt siitä.

“Hänet tulee napata silloin kun juhlien jälkeen muu linna nukkuu. Aion muutaman kätyrin saada linnan henkilökuntaan valeasutöihin. He huolehtivat että riipusten valittumme tuodaan minulle”, Tiscovera kertoi ja kääntyi katsomaan vierastaan ja muut tekivät samoin.

“Siinä rakas vieraamme auttaa meitä eikö vain? Saamaan kätyrini osaksi henkilökuntaa?” Tiscovera kysyi ilkeä hymy punaisilla huulillaan.

“Se ei tule olemaan helppoa Casperissakin on hyvin tarkat varustelut juuri tämän tilanteen ja kihlajaisten turvallisuuden takaamiseksi”, vieras vastasi hermostuneena. Huomatessaan demonin kyseenalaisen kulmakarvan nostatuksen, hän lisäsi perään:

“Mutta laitan sen onnistumaan kyllä!”

“Hyvä”, Tiscovera joi taas viiniänsä ja nojautui tuolillaan enemmän pöytää vasten ja heilutteli lasia vienosti kahden sormensa välissä, toinen käsi leukansa alla.

“Alice sinä huolehdit itäisen Phantasonen alueen, Keidaz huolehtii pohjoisena, Tesak länttä ja Ancerias lapsien avulla etelää”, Tiscovera lisäsi ja ankeriasnainen kääntyi heti katsomaan johtajaansa.

“Lapset eivät ole vielä valmiita”, hän sanoi heti ja demoni nosti heti yhden normensa nostamaan naista hiljaisuuden merkiksi.

“Olet sanonut noin joka kerta ja olen kuullut, että lasten harjoittelu on mennyt hyvin”, demoninainen kommentoi tiukkana ja joi loput viinistä.

“Heitä ei ole kovin montaa enää jäljellä. Jos heidät nyt lähetetään, he suurimmalla todennäköisyydella kuolevat”, Ancerias vakuutteli johtajalleen ja samassa Tiscovera paiskasi metallisen juomalasinsa pöytään nin, että viimeiset tipat viinistä bongahtivat lasista ylös ja tippuivat kiviselle pöydälle. Hänen seuralaisistaan kaikki muut, paitsi Keidaz, hätkähtivät kuin olisivat heränneet iltapäiväuniltaan.

“Jos he tekevät tehtävänsä loppuun asti kunnialla, minulle on se ja sama, kuolevatko he”, hän karjaisi Anceriaalle uhkaavasti. Hän katsoi raivoisan punaisilla silmillään ankeriasmerenneitoa, joka katsoi häntä epäröisinkatsein. Toinen ei selvästikään saanut tarpeeksi usein sähkösokkiterapiaansa, kun oli yhä useammin pistänyt vastaan hänen sanomisilleen.

“Yritän vain ajatella, mikä olisi sinulle hyödyksi”, Ancerias yritti sanoa lopulta ja Tiscovera nanosekunnissa demoni viskasi kädestään mustan liaanin alaisensa kaulan ympärille ja antoi sen kuristaa naista tiukasti, jotta tämä joutui haukkomaan henkeänsä.

“Tee niin mikä on minulle hyödyksi, älä ajattele”, nainen sanoi tiukkana ja Ancerias yritti sanoa jotain tukehtumisensa lomassa.

“Ei kuulu, sanotko uusiksi?” Tiscovera pyysi toistamaan, vahvistaen otettaan toisen kaulassa.

“Se-se-selvä johtaja!” Ancerias haukkoi niin lujaa kuin pystyi, kunnes liaani hänen kaulansa ympäriltä katosi. Nainen jäi pöydän ääreen haukkaamaan henkeänsä, kunnes Tiscovera kääntyi katsomaan vierasta, joka oli katsonut tilannetta kauhusta kankeana.

“Mitä sinuun tulee”, hän aloitti ja vieras kääntyi oitis katsomaan häntä raskaasti nielaisten.

“Oletan, että yhteityömme jatkuu normaaliin tapaan?” demoninainen kysyi viileän ystävällinen hymy huulillaan. Hymy, joka kertoi enemmänkin, että hänen kysymykseensä tulisi vastata myöntävästi. Vieras nyökkäsi heti päätänsä muutamaan kertaan nopein askelin.

“Loistavaa. Emmehän halua, että rakkaalle valtakunnallesi kävisi mitään?” demoninainen kysyi ja pudisti vieraan kanssa päätään merkkinä, että he olivat samalla sivulla suunnitelman kanssa. Hän hymyili leveämmin vieraalle ja heilautti hiuksiansa hieman taaksepäin tyytyväisenä. Hänen ei erikseen tarvinnut ilmoittaa seuralaisille, että tapaaminen oli päättynyt, vaan he osasivat itse lähteä poistumaan paikalta. Tesak lähti johdattamaan vierasta pois paikalta ja naista huvitti sisällään, miten kauhusta kankeana heidän vieraansa oli taas kerran ollut. Se oli hänestä niin viihdyttävää ja hauskaa. Keidaz lähti paikalta Alice perässään kuin ihmisesta riippuvainen koiranpentu ja Ancerias nousi viimeisenä ylös.

“Ancerias, sinä jäät tänne”, hän ilmoitti samantien ja ankeriasmerenneito kääntyi katsomaan häntä ja tunsi, ettei hänen selkänsä takana kukaan edes vilkaissut taaksensa. Anceriaan sähköterapiat olivat niin usein tapahtuva asia, jonka vuoksi muut eivät heristäneet sille enää korviansa.

“Sinä todellakin jäät tänne”, Tiscovera sanoi kauhumaisen innostunut hymy huulillaan ja se sai Anceriaan huokaisemaan sisällään silkasta kauhusta. Tiscovera nyökkäsi hänen kokoustilansa toista huonetta kohti ja odotti, että Ancerias luikertelisi kuuliaisena huoneeseen, demoninaisen seuratessa perästä, lukiten oven jälkeensä.

Käytävälle ei kuulunut, mitä seuraavien tuntien aikana huoneessa tapahtui.

Kappaleet, jotka inspiroivat kappaletta kirjoittaessa:

- Berlin – Take my breath away

- Paramore – crushcrushcrush

- New Years Day – Kill or be killed

- Florence + The Machine – Seven Devils

- Priest – History in black