LUKU 34: ALOITUS

 HEIZEL

Saavuimme valeasuissamme piilotetulle rönsyiselle tehtaalle, jonka sivuovesta sisäänpäästyämme meidät heti tarkistettiin aseista. Saimme lopulta jatkaa tehtaan alempiin kerrokseen viisikerroksiset portaat muiden paikalle tulleiden kanssa ja eteemme avautui suuri halli, jossa haisi vanha metalli, home ja likainen vesi. Hallin keskelle oltiin rakennettu häkki, jonka keskellä oli areena, johon Chari pääsisi kohtaamaan vastustajansa. Vilkaisin isosiskoani, jonka viekas hymy ja ilme kertoivat, että hän piti näkemästään.

Valot heittelehtivät huutelevan yleisön ympärillä, kun viimeisetkin kisaajat kävivät antamassa kasvokuvansa ja nimensä katossa loistaville tauluille, johon sekoituksella ilmestyisi taistelijat, jotka ottaisivat mittaa toisistaan. Chari oli käynyt hoitamassa oman osuutensa ensimmäisenä ja hämmentänyt lukuisia henkilöitä nimivalinnallaan. Vaikka riipuksen voittaminen olisi todella tärkeää, en voisi antaa itselleni anteeksi, jos jotain todella peruuttamatonta sattuisi siskolleni.

“Huh, hitto vie, oon valmis”, Chari sanoi itsevarmana samalla, kun hyppi suuren taisteluhäkin reunalla seureemme kanssa ja venytteli jäseniään.

“Mitä olen ehtinyt nähdä muita kisaajia, muutamista ei pitäisi olla juurikaan vastusta, jos satut saamaan heidät vastustajaksi”, Sergei sanoi tyynellä äänellä. Hänen jäinen harmaa katse liikkui pitkin häkin reunaa, jonka äärellä muut taistelijat valmistautuivat kukin omalla tyylillään ja ystäviensä ympäröivänä saaden kannustushuutoja.

“Tuo on ainoa, joka ei ole vaihtanut sanaa kenenkään kanssa”, Sergei nyökkäsi meitä vastapäätä olevaan suuntaan, häkin toiseen päähän. Häkin vahvojen rautalankojen läpi näimme naisen, joka näytti silmiini erittäin tutulta. Heti, kun hän kohtasi katseeni, hän käänsi silmänsä oitis muualle. Taas välttelyä.

“Näin hänet viime kerrallakin ja tuntui välttelevän minua”, myönsi ääneen ja kaikki kääntyivät katsomaan minua.

“Voiko se olla joku Tiscoveran kannattaja?” Tarein kysyi erittäin hiljaa korvani juureen, ettei kukaan ylimääräinen kuulisi demoninaisen nimeä. Kohautin rehellisesti olkiani.

“Voi hyvinkin olla. Hyvä hän on tunnistamaan valeasuja, jos on tunnistanut minut”, sanoin hiljaa hänelle takaisin. Chari tuhahti.

“Mokomakin nirppanokka. Tulkoon tänne vaan isottelemaan niin näytän, miten annetaan suoraan kuonolle”, Chari sanoi ja naksautti nyrkkinsä vuorollaan. Selkäpiitäni karmi moinen ääni, mutta päätin olla sanomatta mitään.

“Kas, yksi tuttu löysi tiensä sittenkin tänne”, Trevio sanoi kohdistaen katseensa meille kaikille tuttuun mieheen, joka juuri pääsi kuvansa otosta ja käveli portaat alas vähän matkan päähän meistä toiselle häkin sisäänkäynnin lähelle. Olisihan se pitänyt arvata, että käytökseni ei ollut pyörtänyt hänen päätöstään. Myötähäpeän kylmä väre kiisi varpaistani aina päälaelleni asti, kun mietin, miten olin käyttäytynyt viime kerralla.

“Tiedoksi sisko, en aio antaa poikaystävällesi tasoitusta, jos satumme kohtaamaan toisemme”, Chari ilmoitti takaatani ja puna nousi oitis kasvoilleni.

“Hän ei ole poikaystäväni”, ilmoitin heti.

“Mukavaa, että saapui silti auttamaan”, Chari kommentoi viekkaasti ja samalla heitti taidokkaasti spagaatin ja se sai muutamat vislaamaan innoissaan. Vilkaisin siskoani, joka oli päättänyt saada huomiota itselleen lisäkannattajien toivossa ja huokaisin hiljaa itsekseni. Toivoin, että Chari voittaisi. Hänen täytyisi. Siskoni nousi seisomaan spagaattinsa äärestä ja kumarsi mieltyneenä huomiostaan yleisölleen.

“Menen toivottamaan onnea Jaisarille, palaan pian”, huikkasin Sergeille, tökäten häntä samalla hellästi käsivarresta. Hän vilkaisi minua vain nopeasti nyökäten, kunnes kääntyi takaisin Charin puoleen pitämään silmällä, ettei kukaan yrittäisi onneaan hänen naisensa suhteen. Lähdin kävelemään väkijoukon sean läpi kohti tuttua miestä, joka ei ollut vielä huomannut minua. Onnentoivottamisen lisäksi tähtäimessäni oli pyytää anteeksi käytöstäni. Taas kerran. Jokainen askel lähemmäs miestä sai sisälläni pakokauhun huutamaan lujempaa, mutta en suostunut perääntymään. Halusin saada tämän pois omaltatunnoltani ennen otteluiden alkua.

“Olisihan se pitänyt arvata, ettei sinua saa perumaan osallistumistasi”, huikkasin Jaisarille, joka kääntyi heti katsomaan minua kuin tietäen, että olin kävelemässä hänen luokseen. Toisaalta, jos hänellä oli joku syvä yhteys minuun vereni vuoksi, se ei pitäisi olla yllätys. Hänen komea hymynsä ei koskaan pettänyt, oli tilanne mikä tahansa.

“Tyyliini ei kuulu perääntyminen”, hän sanoi minulle takaisin, kun kävelin hänen eteensä. Hän oli kammannut hiuksensa geelin avulla täysin taakse ja ne kiilsivät valoissa kuin tumma puhdas kypärä. Hänen musta tekonahkainen toppi oli taiteltu harmaiden nahkahousujen sisälle ja lanteilla discopallon lailla hohtava vyö olisi varmasti oikeissa kulmissa loistava taktiikka hämmentää vastustajaa. Oikean valon osuessa se voisi sokaista toista ja silloin saisi mahdollisuuden iskeä.

“Halusin vain tulla toivottamaan onnea”, sain sanottua lopulta, kun olin lopettanut hänen käsivarsiensa ihailun. Olinhan ennenkin nähnyt ne, koska Jaisar ei käyttänyt usein hihoja vaatteissaan, mutta nyt ne näyttivät tässä tilanteessa erityisen hyviltä. Ja hänen tatuointinsa oikeassa kädessä, joka tribaalimaisilla kuvioilla muodosti kotkan.

“Ja halusin pyytää anteeksi käytöstäni aiemmin”, lisäsin, kun sain katseeni hänen tummiksi meikattuihin kasvoihinsa, joiden vierellä loisti hopeiset korvakorut toisessa korvassa.

“Saat anteeksi, mutta unohdetaan mieluummin se mitä viimeksi kävi”, Jaisar sanoi ja katsoi minua silmiin. Katsoin häntä takaisin hämmentyneenä, mutta ymmärsin kyllä. Hän ei jaksaisi katsoa mielialavaihtelujani, enkä häntä voi siitä syyttää. En minäkään jaksa itseäni ja tunnekuohujani, jotka ravistelevat minua kuin pahin painajainen.

“En aio luovuttaa”, Jaisar ilmoitti ja katsoin häntä kysyvästi.

“Missä?” kysyin takaisin.

“Sinun suhteen”, hän myönsi ja huokaisin hieman.

“Et vaan luovuta”, sain sanottua, koska en keksinyt muutakaan. Mies naurahti makeasti.

“Olet tavoittelemisen arvoinen nainen Kipakka”, hän kommentoi minulle.

“Olen kuningatar”, muistutin.

“Ei se minua haittaa”, hän sanoi takaisin.

“En osaa välttämättä luottaa”, sanoin heti perään.

“Aion olla luottamuksen arvoinen”, mies väitti takaisin.

“Seurassani ei ole aina turvallista”, yritin vielä.

“Ja tässä silti olen, valmiina auttamaan sinua”, Jaisar pisti takaisin ja hengähdin lopulta erittäin syvään, koska minulta loppui siihen hetkeen vastaväitteet. Se sai miehen hymyilemään leveämmin.

“Näetkö, luovuttaminen ei kuulu tyyliini”, hän toisti minulle voitokas ilme huulillaan, johon minun oli pakko pudistaa päätäni vieno hymy huulillani.

“NO NIIN ARVON VIERAAT PÄÄSTÄKÄÄ KISAAJAT AREENALLE!” sama vampyyri huudahti mikrofoniin, joka viikko sitten oli hehkuttanut tätä suurta tapahtumaa. Irvistin mikrofonista lähtevää kovaäänistä särinää ja se selvästi inhotti muitakin, mutta pian sekin melu jäi kaiken innostuneen karjumisen, huutamisen ja kiljumisen alle. Käännyin katsomaan illan isäntää, joka oli pukeutunut tyylikkääseen leopardimaiseen pukuasuun, jota koristi kultaisen värissä hohtava huivi miehen päässä. Tyyppi oli selvästi halunnut laittaa parastaan hänelle näin tärkeänä iltana. Kaksi kaunista vampyyrinaista tämän vierellä keimailivat hymyillen yleisölle ja lähettivät lentosuukkoja heille vislaaville. Heidän kiiltävät kultaiset ilta-asunsa loistivat juontajan huivin lailla valojen loistossa kuin tuhannet tähdet taivaalla.

Jaisar oli astumassa muutaman muun osaanottajan kanssa avatusta häkkiportista areenalle, mutta ehdein saada hänen kädestä vielä kiinni. Mies kääntyi katsomaan minua kysyvänä.

“Ole varovainen”, sain vain sanottua.

“Ai minä vai? En lupaa mitään”, Jaisar sanoi haastava virnistys kasvoillaan. Hän iski minulle silmää vinkeänä, kunnes nosti kätensä otteestani sipaisemaan leukaani ja se sai sisälmykseni huokaamaan vienosta mielihyvästä.

“Jokainen voitto on omistettu sinulle”, hän vielä huikkasi, kunnes kääntyi takaisin häkin äärelle, kävelemään kohti sen keskikohtaa, mihin muutkin kisaajat saapuivat.

“Onnea”, kuiskasin hänen peräänsä, kunnes huomasin Charin astuvan häkkialueelle myös. Lähdin raivaamaan tietäni takaisin jo puristuneemman tungoksen läpi seurueeni luo. Vanha kunnon kyynerpää -taktiikka auttoi, vaikka sainkin muutamia sadatteluja osakseni.

“Nyt se alkaa”, Trevio sanoi minulle, kun saavuin paikalleni. Olimme eturivissä häkkiä vasten ja nojasin siihen toisella kädelläni. Katsoin siskoani, joka vilkaisi vielä luoksemme hymyillen itsevarmana. Hän ei huomioinut Jaisaria sen suuremmin, joka oli ehkä hyvä asia. Mitä vähemmän seurueemme olisi tekemisissä hänen kanssaan, sitä vähemmän kenelläkään nousisi epäilyksiä meitä kohti.

Illan isäntä hyppäsi häkkiin mikrofoninsa kanssa taistelijoiden keskelle. Tuntui kuin maailma tärisisi hänen raskaan olemuksensa alla, kun hän nousi pituuteensa ja karjaisi mikkiin:

“Oletteko valmiita kaikkien aikojen iltaan?!” koko yleisö vastasi kysymykseen niin suurella volyymilla, että harmittelin, etten pakannut korvatulppia mukaani. Ympärilläni oleva mölyinen saaste tuntui kuin korvieni juurella olisi räjähtänyt tuhatpäinen pommi.

“Tervetuloa tämän iltaisen häkkitappelun pariin. On ilo nähdä, että teitä on näinkin monta. Kisaajista puhumattakaan. Haluaisitteko, että esittelen heidät?” vampyyri puhui mikkiin rauhallisemmalla temmolla. Toisen kysymys tuntui vain nostattavan yleisön huumaavaa iloa tulevasta.

“Eiköhän käydä läpi, ketkä upeat kilpailijat meillä on täällä! Saanko esitellä kahdeksan upeaa kipailijaamme. Ensimmäisenä oikealla meillä on säkenöivän kaunis Punakettu!”, juontaja huusi innoissaan ja katsoin naista, joka vain poseerasi tylsistyneenä paikallaan väkijoukon huutaessa taustalla. Nainen oli se, joka vältteli katsettani kaikin keinoin. Hänen punaruskeat hiuksensa mustilla latvoilla toivat mieleen ketun, mikä sopi hänelle. Oli jo selvää, että hän oli Tiscoveran kätyri, joten toivoin kovasti, että Jaisar tai Chari pudottaisi hänet kisasta.

“Seuraavana meillä on vahva Ruoste!”, mies esitteli seuraavaksi miesvampyyrin, jonka kullanruskea iho ja mustat pisamat sointuivat hyvin hänen pikimustien silmiensä kanssa. Mies tervehti yleisöä nostamalla molemmat kädet ilmaan kuin suurikin jumala, joka sai minut vain naurahtamaan itsekseni.

“Ruosteen vierestä löytyy kaikessa komeudessaan Musketti!”, juontaja jatkoi melun yli ja Jaisar heilautti rennosti kättänsä ylös. Hän ei ollut moksiskaan tästä väkipaljoudesta, vaikka naisten kirkumisen suhteen hän oli varmasti yksi voittajasuosikki. Jaisarin katse löysi minut ja minulle hän soi pisimmän katseen ja rennon hymynsä. Sain vastattua hymyllä takaisin. Sisälläni tuntui hyvältä, että Musketiksi naamioutunut Jaisar halusi jaakaa huomionsa minulle tällaisessa tilanteessa.

“Seuraavana meillä on vuorossa myrkyllisen ponteva Kyy!” ja nyt vasta huomioin, että kyseessä oli platinablondin vaalea mieshaltia. Hänen hiustensa väristä ja siististä kampauksesta ei voinut olla epäilystäkään, toinen oli Jolinien alainen. Nyt kiinostaisi tietää, oliko kyseinen nuori mies omasta halustaan täällä vai oliko kenties rakkaan kollegani tänne lähettämä. Kyyksi kutsuttu haltiamies lähetti muutaman lentosuukon ilmaan naurahtaen tyytyväisenä itseensä. Kyllä, Jolini mikä Jolini.

“Kyy vieressä sijaitsee toinen myrkyllinen kaunokki nimittäin Pallokala!” mies huusi mikrofoniin ja nyt minunkin oli pakko huutaa hurrauksia seurueeni kanssa, koska Chari astui askeleen eteenpäin esittäytyessään ja kumarsi naisellisen viettelevästi hänelle hurraavalle ja vislaavalle yleisölle. Chari oli yksi voittajasuosikeista, sen kuuli.

“Seuraavana meillä on loistavasti loistava Loiste!” mikrofonista kuului seuraavaksi ja sievästi yleisölle vilkuttava haltianeito näytti kuin ei kauniissa valkoisessa puvussaan kuuluisi joukkoon. Mutta ei pitäisi aliarvioida, ties millainen hullu kauniin kuoren sisältä löytyisi.

“Sitten on vuorossa joukkomme demoni, Turmio!” kuului juontajamiehen suusta, kun samalla hyvin lihaksikas demonimies karjaisi yleisöä kohti mielipuolisesti. Miehen suunpielestä laskeutui innostunutta kuolaa, mutta tämän psykopaattinen katse sai minut melkeinpä toivomaan, ettei kumpikaan minun vuokseni kisassa olevista saisi demonia vastaansa. Hän ei ollut ollut Deilan valtakunnassa eikä evakuoitujen joukossa eikä Jaisarkaa ilmeisesti tunnistanut häntä. Mies muutenkin vaikutti sellaiselta, että olin tainntu elää elämäänsä kadulla ja Gelgorian läheisissä metsissä.

“Ja viimeisimpänä, mutta ei suinkaan vähäisimpänä, on komean upea Imu!” kuulutettiin vielä viimeiseksi ja vihreällä irokeesilla sonnustautunut vampyyrimies vain napsautti kulmahampaansa näkyville uhkaavan peloton ilme kasvoillaan. Yleisö oli aivan haltioissaan. Kaikki kisaajat kuulostivat ja näyttivät hyvin erilaisilta. Sergein kommentti siitä, että osa olisi varmasti helppo voittaa epäröitti minua. Mistä voisi tietää, sykkiikö jokaisen kilpailijan sisällä yllätyksiä, joka voisi tuoda suurta tuskaa kanssakisaajille, mutta suurta hurmosta yleisölle?

“Nyt kun kilpailijat ovat saaneet mahdollisuutensa tehdä teihin vaikutuksen, on aika käydä läpi säännöt”, mikrofoniin puhuva mies karjaisi innoissaan ja kaikki kääntyivät kiinnittämään huomionsa mieheen. Valokeilat käännettiin illan isäntää kohti, kun samalla samettisella keltaisella tyynyllä toinen vampyyrinaisista toi miehen vierelle mustan värisen rannekkeet. Mies otti kiittäen rannekkeen kätensä ja nosti sen kaikkien nähtäville.

“Ensimmäinen sääntö on se, että magiaa ei saa käyttää missään muodossa. Myös kaikenlaisten aseiden käyttö on kielletty. Taistelette fyysisillä voimillanne ja taidoillanne. Siksi jokainen kilpailija saa oman mustan rannekkeensa, joka kiinnitetään hänen ranteeseensa. Ranneke estää magian käytön ja jos se aistii minkäänlaista halua käyttää magiaa, kilpailija hylätään”, mies kertoi ja samalla esitteli ranneketta niin hiljaiselle yleisölle kuin kilpailijoillekin. Olinkin miettinyt, miten mahdollinen magian käyttö aiotaan estää, mutta olisihan se pitänyt olla ilmiselvää, että jonkinlaisen sitä estävän välineen avulla.

Juontaja laski rannekkeen takaisin tyynylle vampyyrinaisen käsille. Mies jatkoi puhumista:

“Toinen sääntö on, että tappaminen on kiellettyä. Saatte vahingoittaa vastustajaanne, mutta se on hylkäys samantien jos koemme, että aikomuksenne on surmata kilpailija”, mies kertoi ja muutamat kilpailijat pyörittelivät silmiänsä. Mielessäni kävi, että sattuisiko joku kilpailijoista olla vankilasta karannut. Se ei yllättäisi minua, poliisivoimien kaikki huomio meni joko Aversionin suojaamiseen, Tiscoveran etsimiseen tai vankilan pakomahdollisuuksien estämiseen. Varmastikaan kovin suuria resursseja ei käytettäisi muutaman vangin karkaamiselle, vaikka se oli minusta aivan väärä valinta.

“Kolmas ja viimeinen sääntö on, että mikäli kilpailija ilmoittaa antautuvansa, hänestä pitää heti päästää irti”, mies lisäsi mikrofooniin. Tällä kertaa juontajan luokse, tuli taaempana oleva vampyyrinainen, joka toi omalla keltaisella tyynyllään jotain valkeaa ja kiiltävää. Mies nosti elämän riipuksen käsiinsä ja se sai monet hurraamaan innoissaan.

“Tiedän, pidätte siitä, eikö?” mies kysyi innokkaana mikrofooniinsa ja esitteli yleisölle ja kilpailijoille riipusta, joka loisti kirkkaampana kuin mitkään sitä kohti asetetut valot.

Tunsin sydämessäni vihlovaa kipua ja jouduin nojautumaan häkkimäistä seinää vasten. Suljin silmäni ja kirosin sitä, miten riipus kertoi haluavansa minun luokseni. Se kutsui minua kuin lapsi äitiään eksyneessä väkijoukossa. Purin hampaitani yhteen ja pelkäsin, että ne räjähtäisivät liitoksistaan jännittämisen vuoksi.

“Sisko”, Trevio kuiskasi vierelläni ja silitti selkääni. Minun olisi tehnyt mieli huutaa veljeäni olla koskematta minuun, mutta en pystynyt siihen. Kipu vihloi ja tuntui että hurraava yleisö oli vain hiljaista muminaa ympärilläni.

“Ei hätää, ei hätää, ei hätää, ei hätää, ei hätää”, toistelin ittelleni ja yritin hengittää syvään sisään ja ulos. Jos jotain tässä ympäröivässä metelissä ja hurjassa yleisössä oli, oli se ettei kukaan kiinnittäisi minuun huomiota. Kaikkia kiinosti ainoastaan pian alkavat ottelut.

“Yritä kasata itsesi”, Sergei sanoi minulle hiljaa takanani. Ääni ei ollut toruva, enemmänkin varoittava. Kipu alkoi pikku hiljaa hillitä sydämessäni. Ihan kuin riipus ymmärtäisi, etten tulisi hakemaan sitä luokseni.

“Ei hätää, olen kunnossa”, sain sanottua seurueeni miehille.

“Katsokaa, hän tuli valituksi aloitukseen”, Tarein huikkasi meille ja käännyimme katsomaan, miten juontajamiehen viereiselle loistavalle taululle ilmestyi sekoitusmenetelmällä siskoni kasvot ja nimi “Pallokala”. Toiselle puolelle taulua sekoitus suosi valkeaa kaunista naista, jota kutsuttiin Loisteeksi.

“Ensimmäinen erä aloitetaankin kunnon kissatappelulla, kun vastakkain pääsevät Pallokala ja Loiste. Antakaa neideille isot aploodit!” mies huusi innoissaan mikrofooniin ja tuntui kuin mellakka olisi syntynyt sekunnissa. Jouduin suojaamaan korviani hetken aikaa, koska katsojien meteli oli niin korkeaa ja maata järisyttävää. Katsoin kääntymään siskoani, joka käveli alas laskeutuneiden vampyyrinaisten luo. Toinen vampyyreista otti molemmat tyynyt itselleen, kun valkea hiuksinen terävät hampaat hymyillessä näkyen laittoi rannekkeen molempien kisaajien näiden haluamaan ranteisiin.

Molemmat kisaajat kävelivät keskemmälle häkkiä. Vaikka yleisö metelöi innoissaan pystyin kuulemaan Loisteen ohuiden korkokenkien kopseen likaisella asfaltilla. Kisaajat kääntyivät viiden metrin päässä toisistaan vastakkain. Loisteen ilme oli ylimielinen mutta hieman huolestunut. Tiedä sitten johtuiko se siitä, että Charia pidettiin yhtenä yleisön selvänä suosikkina. Sellaista vastaan oli tuskin helppo aloittaa turnausta.

“Laskekaa mukanani! Kolme!” juontaja aloitti ja yleisö huusi heti perässä mukana. Minä vain katsoin siskoani ja toivoin koko sydämestäni, että hän tiesi mihin oli lähtenyt mukaan.

“Kaksi! Yksi! TAISTELKAA!” kuului aseesta lähtevä laukauksen ääni ja silmieni edessä Chari ja Loiste sinkoutuivat toisiaan kohti.

Kappaleet, jotka inspiroivat kappaletta kirjoittaessa:

- Tekken 4 ost – Jet

- Muse – Undisclosed Desires

- Tekken 5 ost – Unforgiven

- Tekken 5 ost – Antares

- OOMPH! - Zeitweiling Incontinent