LUKU 32: KÄRRYNPYÖRÄ

HEIZEL

Tunsin aina olevani yhtä meren kanssa, kun sukelsin sen syvyyksiin. Tuntui kuin leijuisin ja voisin tehdä mitä vain, välittämättä siitä, mitä pinnan yläpuolella tapahtuu. Ympärilläni oli joko arvoituksellista hiljaisuutta tai meren omia ääniä, jotka koin enemmänkin musiikkina. Kunnioitus merta kohtaan on aina ollut suuri, kiitos isäni oppituntien. Tämän suuren asian äärellä, tunsin olevani yhtä elementtini kanssa. Vesi arvosti minua ja minä sitä.

Sukelsin muutamien vetojen verran silmät kiinni, kunnes avasin ne ja annoin kauniiden korallien, värikkäiden kalojen ja upeiden miekkavalaiden ympäröidä itseäni. Riyzekien meren äärellä parveili aina lauma miekkavalaita ja ne elivät perheenä. Niiden kunnioitus toisiaan kohtaan oli ihailtavaa ja koen, että samanlainen läheisyys ja luottamus oli ollut aina perheemme vahvuutena. Miekkavalaiden keskenäinen ääntely kertoi minulle, että he olivat huomioineet minut. He olivat nähneet, että olin tullut tervehtimään heitä pitkästä aikaa.

Siinä, missä monet saattoivat pelätä näitä suuria mustavalkoisia ja kuninkaallisia otuksia, minä taasen rakastin niitä ja välillä toivoin voivani elää niiden kanssa. Vaeltaa pitkin suurta merta ja olla osa heidän laumaansa ja elämäänsä. Äitini oli aina jännittänyt miekkavalaita, jos niitä oli lähelläkään. Minä taasen isäni tavoin olin aina tutkinut niitä ja rakastanut niiden läheisyydessä oloa.

Minua kohti ui lauman suurin miekkavalas, heidän naarasjohtajansa. Olin tutkinut, että miekkavalaiden johtaja oli yleensä naaraspuoleinen. Luulen, että sukuni mentaliteetti nuorimpaan kuningattareen oli saanut inspiraationsa tästä yksityiskohdasta. Ojensin kättäni valasta kohti, kun se hiljaksiin ui luokseni ja antoi minun koskettaa itseään. Se äännähti tervehdykseksi ja hymyilin leveästi. Se oli innoissaan nähdessään minut.

Valas siirtyi taaemmas, jotta näen lauman mukana tulleet kaksi pienempää valasta. Olin kauan sitten arvioinut oikein, että kaksi naarasta kantaisi mahdollisia tulevia jälkeläisiä. Valaan poikaset olivat yllättävän suuria, joten oletin niiden olevan molemmat uroksia. Poikaset sukelsivat suurta valasta hitaammin luokseni, selvästi jännittyneinä minusta. Johtaja ui varovasti ympärilläni merkkinä poikasille, etten tekisi pahaa. Ojensi molemmat käteni poikasia kohti ja ne tulivat ujoina lähemmäksi. Ne hellästi tunnustelivat sormiani, kunnes siirtyivät kämmeneen ja lopulta hellästi suupielillään koskettivat poskiani. He olivat niin suloisia. Lähdin uimaan miekkavalaiden keskellä ja tervehdin lauman jokaista jäsentä vuorollani, kunnes johtaja valas ui vierelleni, merkkinä, että saisin nousta hänen selkäänsä. Hymyilin hyväksyvänä uljaalle naraalle ja tartuin tämän selkäevästä ja lähdin liitämään johtajan mukana, muun lauman seuratessa perässä. Miekkavalaat alkoivat ääntelemään toisilleen eri tahtiin. Se oli kuin musikaalisen esityksen kuuntelemista. Suljin silmäni hetkeksi ja vain nautin ympäristöstäni ja liitämisestä miekkavalaan selässä.

Pian joku tökkäisi minua kyljestä ja se sai minut horjahtamaan ja melkein irroittamaan otteeni johtajan evästä. Käännyin katsomaan ja toinen poikasista oli tullut viereen. Sen nakutus kuulosti kuin naurulta. Se haastoi minua ja se sai minut vastaamaan tilanteeseen. Irroitin otteeni johtajasta ja lähdin uimaan pikkuisen perään, joka johdatti minua kaunista vedenalaista kivikkoa kohti. Poikanen ei huomannut, että jäin kivikossa hitusen taaemmas piiloon ja huomasin, että se ymmärsi lopulta, etten seurannutkaan sitä enään. Se lähti uimaan kivikon toiselta puolelta takaisin ja samassa uin sen alapuolelta ja varovasti käsilläni sivelin pienokaista vatsasta kuin kutittaakseni. Pienokainen naksutti taas innoissaan ja sen ystävä tuli uimaan ympärillemme, haluten leikkiin mukaan.

Mutta sitten se taas iski. Tunne, joka kertoi taas yhden riipuksen olemassa olosta. Veden alla tunsin kuulevan selvemmin sydämeni sykkeen. Palavan löytämisen halun sykkeen ja otin sydämestäni kiinni. Helvetti, ei taas. Juurihan me olisimme menossa tänään hakemaan yhtä häkkitappelusta.

Pienokaiset ympärilläni selvästi hämmentyivät äkillistä olotilani muutosta ja ääntelivät huolissaan. Kipu oli niin kova, että aloin haukkoa henkeä ja ymmärsin, että keskittymiseni oli herpaantunut. Sydämen kiristyksen lisäksi keuhkoissa alkoi tuntua, että jos en saa pian ilmaa, hukkuisin tänne. Lähdin vaikeroiden uimaan kaukana olevaa pintaa kohti. Matka näytti kilometrien matkalta ja jos en ehtisi, kävisi huonosti. Tunsin miten miekkavalaan poikaset tulivat kainaloideni alta antamaan tukea ja lähtivät kiidättämään minua takaisin pinnalle. Tukehtumisen tunne alkoi vain pahentua ja pahentua, mutta pinta alkoi olla lähempänä.

Saatuani pääni pois veden alta henkäisin ilmaa syvään ja helpottuneena. Raikas ilma veden yllä ei ollut koskaan tuntunut niin hyvältä. Yskähdin pari kertaa haukkoessani happea ja keräsin ääntäni kuuluville, kun samalla pienokaiset pitivät minua edelleen välissään.

“Kiitos pikkuiset”, sain sanottua heille ja annoi suukon päälaelle. Se oli kyllä ollut lähellä. Loput laumasta ilmestyivät pinnalle ja suuri johtaja ui vierelleni. Poikaset päästivät minut johtajan vierelle. Kosketin naaraan kumimaista märkää pintaa.

“Kaikki hyvin”, sain sanottua johtajalle, joka äännähti tyytyväisenä. Hieroin hieman rintakehääni sydämen kohdalta ja katsoin hetken veden pinnasta kuvajaistani. Yksi riipuksista oli siis täällä. Jossain merenpohjalla. Se tulisi löytää, mutta minulla ei olisi nyt aikaa jäädä etsimään. Vilkaisin kohti kotilaguuniani ja huomasin, että olimme uineet aikamoisen matkan. Johtaja laskeutui meren pinnan alle merkkinä, että hyppäsisin selkään. Saisin kyydin lähemmäs rantaa. Nousin selkään miettimättä sen kummemmin ja lopulta valaat lähtivät uimaan eteenpäin pinnalla. Vilkaisin vielä taakseni, tuntien samalla miten kaihoisa tunne sydämessä hälveni, mitä lähemmäs tulimme rantaa.

Lähempänä rantaa sujahdin valaan selästä takaisin veteen ja käännyin katsomaan naarasta tämän sysimustaan silmään.

“Kiitoksia, pysykää turvassa”, pyysin naaraalta, joka äännähti minulle ystävällisesti. Soin naaraalle suukon silmän vierelle ja lähdin uimaan kohti pientä ulkohuvilaa, jonka päässä oli laituri ja tikapuut vedestä nousua varten. Kuullessani valaiden sukeltavan takaisin veden alle, huomasin vasta nyt Jaisarin istuvan laiturin päässä rennosti. Hän oli selvästi nähnyt minut ja valaat, koska hänen ilmeensä oli näkemisen arvoinen. Se jopa huvitti minua.

“Mikä hätänä? Oliko tämä ensikertasi, kun näit miekkavaaln sijasta kokonaisen lauman?” kysyin naurahtaen, kun käsieni voimalla nousin istumaan laiturin reunalle Jaisarin vierelle.

“Enemmänkin haluaisin tietää, miten uskallat olla noin lähellä noin suurien petojen äärellä?” Jaisar kysyi hyvin hämmentyyneä edelleen näkemästään. Naurahdin taas.

“Sukuni tunnus on miekkavalas, olisi todella outoa, jos pelkäisin niitä. Sitä paitsi rakastan niitä. Tuon majesteetillisempaa otusta saa hakea, jos minulta kysytään”, vastasin rehellisesti. Jaisar kääntyi katsomaan minua lopulta ja hänen virneensä kertoi, että hän piti näkemästään. Olihan ylläni vain musta uimapuku.

“Hei mies hyvä, silmäni ovat täällä”, sanoin napsauttaessani sormia miehen silmien edessä, ohjaten ne merensinisiin silmiini.

“Ai onko? Olinpa hölmö”, mies loksautti takaisin ja pyöräytin silmiäni pudistellen päätäni. Hymyni oli silti edelleen sama.

“Miten pystyt siihen? Olemaan niin kauan veden alla? Oien nähnyt sinut lukuisia kertoja rannalla kävellessä ja laskenut välillä, että olet todella kauan veden alla sukellettuasi”, Jaisar ihmetteli ääneen. Olin hämmästynyt, että hän oli huomioinut moisen asian. Lopulta vastasin rennosti:

“Hyvät hengitysharjoitukset. Isä opetti niitä minulle ja sisaruksille ihan pienistä lapsista lähtien. Toki myös se, että hallitsemme vettä auttaa. Pitää vain olla keskittynyt, ettei happi lopu”, kerroin ja Jaisar katsoi minua kiinostuneena.

“Millaista se on? Olla syvällä vedessä ja olla noin suurten olentojen keskuudessa?” Jaisar kysyi tiedonjanoisena. Huokaisin syvään ihastuksissani ja käännyin katsomaan aavalle merelle.

“Uskoisin, että tunne on sama kuin linnuilla lentäessä. Se vapaus ja tunne, että olet yhtä sen elementin kanssa, minkä äärellä olet. Tuntuu hyvältä, kun on vapaa tekemään vedenalla mitä haluaa eikä pinnan yläpuolella asiat juurikaan mietitytä”, kuvailin käyttäen samalla käsiäni elehtimiselle. Lopulta käännyin katsomaan Jaisaria ja hän kääntyi katsomaan minua.

“Onko sinulla elämässä jotain, joka mahdollistaa samanlaista tunnetta?” kysyin puolestani kiinostuneena. Mies jäi miettimään hetkeksi, kunnes myönsi:

“Ehkä juoksemiseni. Olen perinyt vampyyrien todella nopean liikehdinnän ja juostessa se tunne on vapauttava. Kuin mikään ei voisi pysäyttää minua ja omistaisin koko maailman”, Jaisarmyönsi lopulta ja pudisti päätänsä naurahtaen.

“Aikamoinen klisee”, hän tuhahti naurahtaen. Kasvoilleni nousi hymy hänen naurahduksensa vuoksi. Toisen hymy oli tarttuva.

“Itseasiassa kuulin, että olisit täällä ja tulin sitä varten odottamaan sinua”, mies myönsi ja potkaisi samalla hellästi vettä jalallaan. Pysähdyin heti paikoilleni ja pieni järkytys iski sydämeeni. Niin joo se viikontapainen asia, mikä tapahtui. Olin jo toivonut, että hän unohtaisi sen. Ei kai siitä pitäisi keskustella nyt? Juuri kun Jaisar oli avaamassa suutaan aloittaakseen puhumisen, päätin aloittaa itse ensin:

“Se suudelma viime kerralla”, aloitin ja jatkoin heti perään:

“Anteeksi, se oli hyvin epäkunnioittavaa sinua kohtaan. Olen pahoillani, en tee sitä enää uudestaan okei?” sopersin samantien ja katsoin miestä koko ajan silmiin pahoillani olevana.

“Enhän ehtinyt edes aloittamaan”

“Mutta olit sanomassa siitä suudelmasta”, Jaisar naurahti hieman jo huvittuneena. Tönäisin häntä hellästi kylkeen.

“Olen tosissani, älä pelleile”, sanoin jo turhautuneena.

“Syyni tulla juttelemaan oli kyllä toinen, mutta kiitos kun muistutit suudelmasta”, mies vieressäni myönsi lopulta ja nyt minusta tuntui kuin olisin voinut vajota maan alle. Toinen ei ollut edes ajatellut tulla juttelemaan viimeviikkoisesta tanssihetkekstä vaan asia oli jokin muu. Suoristin kurkkuani ja yritin antaa vaikutelman, ettei ensimmäinen arvaukseni olisi ollut minulle niin iso nolostuksen aihe.

“Mikä sitten alkuperäinen syy oli?” kysyin asiallisesti.

“Anteeksi vain Kipakka, mutta et ole kovin hyvä muuttumaan nolostuksesta heti arvokkaaksi”, Jaisar kommentoi, mutta jatkoi kun näki jo hitusen ärsyyntyneen katseeni.

“Haluaisin keskustella tämän illan häkkitappelusta. Oletteko saaneet tiedon paikasta?” Jaisar kysyi. Hymyni valahti hitusen toisen kysymykselle.

“Olemme, miten niin?” kysyin miehelle takaisin.

“Sain itsekin sen selville ja aion osallistua. Haluaisin tietää, kuka teidän ryhmästänne osallistuu”, Jaisar sanoi. Nousin samantien ylös laiturilta ja lähdin kävelemään, Jaisar nopeana perässäni.

“Minä totta kai, eikä sinun tarvitse osallistua ja vaarantaa itseäsi”, sanoin vakavana.

“Arvostan, että mietit turvallisuuttani, mutta haluan osallistua. Sitä paitsi se on sinullekin etu jos sinun puolella olevista useampi osallistuisi”, Jaisar sanoi ja käännyin heti katsomaan häntä järkyttyneenä.

“Oletko laverrellut asiasta?” kysyin erittäin kireänä ja pelästyneenä. Kenenkään ylimääräisen ei tarvitsisi tietää tästä asiasta. En halunnut, että tieto tulevasta menisi millään kautta viranomaisille tai muille kuninkaallisille.

“En, tarkoitin enemmän itseäni”, Jaisar sanoi ja osoitti itseään peukalollaan itsevarmana. Pudistin päätäni.

“Ei käy, et voi tehdä sitä. Voimme joutua taistelemaan keskenämme”, sanoin heti tiukkana, mahdollisimman arvokkaalla äänelläni. Mies edessäni pudisti päätänsä huvittuneena.

“Et voi minua kieltääkään”, Jaisar totesi minulle. Puristin toista kättäni kireänä nyrkkiin. Miksi toisen piti olla niin vaikea?

“Kyllä voin, olen kuitenkin kuningatar. Sitä paitsi en halua, että sinulle käy mitään, koska…” aloitin.

“Koska?” Jaisar kysyi perään. Kurkkuani kuristi ja selkäpiitäni karmi. Mikä Jaisar oli minulle? Ystävä? Liittolainen? Ihastus? Kaikkia noita?

“...koska olet ystäväni”, sain sanottua lopulta. Mutta en tiennyt, oliko se täysin totta. Demonivampyyrihaltiamies hymähti edessäni ja leveä hymy toi esiin hänen upeat hampaansa.

“Olen otettu, että pidät minua ystävänäsi”, hän kommentoi ystävällisesti hymyillen ja siirsin samalla vaivaantuneena hiuksia korvani taakse.

“Senkö takia olet vältellyt minua muuten?” Jaisar kysyi yht äkkiä ja käännyin katsomaan häntä kysyvänä.

“Sen suudelman takia”, hän tarkensi. Toisen olettamus ei ollut täysin palturia, mutta ei täysin tottakaan. Olin ollut hyvin kiireinen kuninkaallisten tehtävien ja häkkitappelun tapahtumapaikan selville saamisessa. Siinä onneksi Sergei oli ollut apuna ja nuuskinut asiaa kaupungilla puolestani ilta-aikaan. Mutta osaksi se piti paikkansa.

“Kyllä ja ei, on ollut kiireitä. Ja olisi oikeastaan nytkin”, toteisin lopulta. Pieni pakukauhu alkoi iskeä, jos tästä asiasta pitäisi keskustella vielä lisää. Tunsin kuitenkinJaisarin ottavan minusta hellästi kiinni.

“Hei, se on ihan okei”, Jaisar sanoi minulle ystävällisen hellällä äänellänsä. En kääntynyt katsomaan häntä. Minua nolotti niin paljon.

“Ei se ole, ketään ei saisi suudella ilman lupaa. Kadun sitä suuresti ja pyydän anteeksi”, sain lopulta kurkustani ulos. Oli vaikeaa myöntää asiaa, josta oli oikeasti nauttinut, mutta minulla ei olisi aikaa tälle. Ei romanssille, eikä millekään muulle.

“Minä en kadu”, mies myönsi lopulta ja käännyin katsomaan häntä ihmeissäni silmät suurina.

“Minusta se oli varsin mukavaa, että uskalsit suudella minua”, Jaisar myönsi hymyillen. Puna poskillani oli varmaan yhtä punainen kuin tomaatti ja koin, että sydämeni alkoi lyödä entistä kovempaan. Ajatus sitä, että käteeni tarttunut mies voisi pitää minusta muunakin kuin vain kuningattarena tuntui samaan aikaan ihanalta, mutta myös kauhealta.

“Se oli virhe, sitä ei olisi pitänyt tapahtua”, yritin sanoaja pääsin irti Jaisarin otteesta. Mies katsoi minua vieno hymy huulillaan, mutta näin silmissä myös pientä harmitusta. Pettymystäkö?

“Miksi teet noin? Työnnät henkilöitä pois, jos he pitävät sinusta”, hän kysyi minulta enkä saanut käännettyä katsettani. Miten toinen ei voinut ymmärtää? Entiseni oli murhannut vanhempani, minun pitäisi etsiä rauhan riipuksia ja olimme keskellä tikittävää aikapommia, joka voisi räjähtää sodaksi, jos Tiscoveran mieli räjähtäisi.

“Minulla ei ole aikaa”, sain sanottua lopulta ja yrittäessäni lähteä, Jaisar kosketti kädellään hellästi toista poskeani, käänsi kasvoni takaisin häneen ja soi minulle hellän suudelman. Tuntui kuin ilotulitukset räjähtäisivät ympärilläni jännityksen laukeamisesta. Toisen pehmeät huulet ja lämmin käsi poskillani toi sisälleni taas tunteita, jotka olin varmaan siirtänyt sydämeni pimeimpään koloon Keidazin tekojen jälkeen.Se suuri jännitynyt ilo ja perhoset vatsassa tunne tuntui sen hetken hyvältä, kunnes joki osa pääni sopukoissa muistutti mielikuvilla, miten edellisen suhteen kanssa kävi.

Vetäydyin Jaisarin suudelmasta ja pudistin päätäni.

“Olen pahoillani, mutta minun on mentävä nyt”, sain soperrettua ja käännyin selin minua suudellutta komeaa miestä kohti. Askeleeni kiihtyivät kävelemisestä pikakävelyyn, siitä hölkkään ja lopulta juoksuun. Juoksin kartanolle asti niin kovaa kuin jaloistani pääsi. Kuin pahin painajaiseni ajaisi minua takaa. Lopulta pääsin kartanon lähimmän suuren tammen luokse. Iskeydyin puuta vasten kuin halaten sitä. Hengitin raskaasti ja nopeasti yrittääkseni tasoittaa hengitystäni äskeisesta urheulusuorituksesta. Tunteeni heittivät kärrynpyörää. Minulla ei olisi aikaa millekään romanssille. Koko maailmaa uhkaisi suuri uhka ja minä olin se, jonka kuuluisi pelastaa kaikki. Jaisar vei huomiotani pois tärkeistä asioista, mutta samalla halusin olla Jaisarin lähellä. Tutustua häneen paremmin. Tietää hänen menneisyytensä ja hitto vaikka lempiruuan. Kunhan saisin tuntea hänet. Ja kokea hänen kosketuksensa taas ihollani ja huulillani.

Kyyneleet alkoivat virtaamaan silmistäni ja kirosin mielessäni tilannettani.

Kappaleet, jotka inspiroivat kappaletta kirjoittaessa:

- Sharm f. Alison – Daughter of the sea

- Blackbriar – Arms of the ocean

- Demi Lovato – Heart attack

- Irina – Kaaoksen keskellä