HEIZEL
Katsoin karttaa edessäni, josta näkyi koko Phantasone ja sen alueet. Merkitsin kynällä, että Aversionista oli löytynyt yksi riipuksista. Katsoin Gelgoriaa kartalla ja naputteli sormiani kartan pintaa vasten pöydällä. Lopulta piirsin Gelgorian ympyrän sisälle ja kirjoitin sen viereen ”riipus?”. Vilkuilin karttaa lisää. Kuin odottaen, että seuraava riipus ilmoittaisi itsestään, kuten oli tehnyt Aversionin suhteen.
”Missä oikein piileskelette?” kysyin hiljaa itsekseni, kunnes toimistoni oveen koputettiin. Isoveljeni asteli sisälle ja nousin samalla istumaan tuolilleni paremmin.
”Hei veli, mitä nyt?” kysyin tumman siniset silmät omistavalta mieheltä, joka käveli luokseni ja istahti pöytäni edessä olevaa tuolia vasten.
”Minun pitäisi päästä Tharnetosiin”, hän ilmoitti ja nostin kulmiani ihmeissäni. Kohotin olkiani kysyvänä, että toinen voisi kertoa syyn.
”Tarvitsen autoihin uusia osia ja tiedät, että Tharnetosista saa mielestäni parhaimmat osat”, hän sanoi lopulta ja nyökkäsin. Tharnetos oli Phantasonen köyhin alue ja koska se oli lähimpämä Yry-suvun valtakuntaa, Yryt olivat vuosia huolehtineet alueesta ja sen asukkaista. Alueen suurin ylpeys oli se, että Tharnetosissa asuvat osasivat huonoistakin mekaanisista osista saada aikaan jotain uutta ja toimivaa.
”Miksi nyt?” kysyin lopulta.
”Haluan varmistaa, että hyväkuntoisia autoja on, jos…”, Trevio aloitti ja mietti miten toisi asian esille.
”Sano suoraan vain”
”...jos sota taas syttyisi”, Trevio lopetti ja pysähdyin katsomaan veljeäni silmiin hetkeksi. Sota. En edes ollut tullut ajatelleeksi, että kaikki tämä tällä hetkellä tapahtuva voisi johtaa taas sotaan. Lisää kuolemaa. Lisää kärsimystä.
”Hyvä on, mutta lähden mukaasi”, sanoin lopulta.
”Entä se, mistä kerroit eilen? Se, että sinun haluttaisiin pysyvän alueellamme turvassa?” Trevio kysyi. Veljeni oli meistä sisaruksista ollut aina se, joka eniten totteli sääntöjä ja määräyksiä. Hymähdin ilkikurisesti ja vastasin:
”Aina saa haluta, asia erikseen saako haluamaansa”
”En varmana jää tänne sijaiseksi!” Chari kivahti, kun keskustelimme toimistossani veljeni, Sergei ja Tarein seuranamme.
”Ei ole paljoa vaihtoehtoja”, sain sanottua.
”Ei sinun tarvitse tehdä muuta kun vaan huolehtia siitä, että jos joku kyselee perääni, kerrot minun olevan vaikka lepäämässä”, lisäsin ja Chari tuhahti kiukkuisena.
”En pidä tällaisesta vastuusta!” hän sanoi ärsyyntyneenä laittaen kätensä lanteilleen. Tuntui kuin hän olisi halunnut polkea maata kuin kiukutteleva pikku lapsi.
”Tämän kerran sisko, ei sinun muuten tarvitse sijaistaa, mutta mielelläni ottaisin jonkun mukaani”, Trevio sanoi ja isosiskoni kääntyi katsomaan veljeämme.
”Miksi Tarein ei lähde mukaasi?” hän kysyi vastahakoisena. Trevio vilkaisi lemmittyään ja Tarein vastasi itse lopulta:
”Xiara tarvitsee minua sairaalapuolella” Chari pyöräytti silmiänsä ja kääntyi katsomaan minua.
”Jäät minulle velkaa pikkusisko”, hän sanoi lopulta suostumuksen merkkinä. Hymyilin hänelle kiitollisena.
”Kiitos Chari”, sain sanottua.
”Lähdetkö itse mukaan riipuksien takia?” Sergei kysyi minulta ja käännyin katsomaan henkivartijaani. Nyökkäsin.
”En ole saanut uusia signaaleja kartan kautta, joten lähden mielelläni Tharnetokseen katsomaan, voisiko yksi riipus olla siellä”, kerroin ja samalla Chari nojautui sohvan selkänojaa vasten kädellään.
”Otatko Sergeinkin mukaan?” Chari kysyi ja vilkaisi miestään.
”En tällä kertaa”, myönsin suoraan ja Sergei tähtäsi harmaan katseensa heti minuun.
”Olen henkivartijasi”, hän muistutti.
”Niin olet, mutta määrään sinut pysymään täällä. Jos joku yrittää hyökätä tänne, tehtäväsi on suojella valtakuntaani”, sanoin ja Sergei katsoi minua pettyneenä. Tiesin, ettei hän pitänyt siitä, että ei saisi olla toiminnassa mukana.
”Sitä paitsi, jos joku näkisi minun lähtevän kanssasi jonnekin, joku varmasti juoruaisi asiasta eteenpäin ja pian rakas kummisetäni olisi perässäni”, myönsin lopulta. Sergei kohautti olkiansa. Hän siis ymmärsi tarkoitukseni. Ainakin osittain.
”Minun kanssani Heizel vaikuttaa olevan vain nainen, joka on lähtenyt asioille veljensä kanssa”, Trevio sanoi lopulta ja antoi suukon Tareinen otsalle.
”Ainakin toivon, että ajattelee niin”, lisäsin.
Portaali minun ja veljeni edessä avautui ja todella kuuma, aavikkomainen tuuli puhalsi kasvoillemme, kun astuimme hiekkaiselle pehmeälle maalle. Portaali takanamme sulkeutui yhtä nopeasti, kuin oli ilmestynytkin ja vilkaisin veljeäni, joka lähti kävelemään vierelläni edessämme aukeavaa pientä kylää kohti. Oli hassua, miten ympärillämme oli loputonta aavikkomaista maisemaa ja aivan kaiken sen keskellä oli pieni kylämäinen alue, jossa Tharnetosin vähäiset asukkaat asuivat. Raskaasta nahkaisesta kankaasta rakennetut erikokoiset teltat saivat kylän näyttämään sirkukselta. Telttojen ja asuinalueen ympärillä oli jos minkälaisia mekaanisia osia ties minkälaisista laitteista, ajoneuvoista ja koneista ja asukkaat muokkailivat itsenäisesti ja yhdessä toisiltaan kommentteja kysyen.
Auringon porottaessa kuumana yllämme pilvettömältä taivaalta sai minut kiroamaan sitä, etten ollut ymmärtänyt ottamaan hattua päähäni. Suojasin silmiäni kädelläni ja kävelin Trevion vierellä hiljaisena. Hiekkamäen huipulta päästyämme alas kylän reunalle, asukkaiden huomio kiinnittyi meihin. Moni nousi seisomaan ja kunnioittavasti laskivat päätänsä meille.
”Rennosti vain, en ole kuninkaallisissa asioissa liikkeellä”, ilmoitin kättäni heilauttaen, koska koin oloni tukalaksi. Monet kuiskivat keskenään, kunnes palasivat töidensä ääreen.
”Vaikea uskoa, että näin pienestä kylästä tulee niin arvokasta mekaanista kalustoa, että veljenikin käy täällä asti hakemassa tavaraa autoihinsa käytettäväksi”, kuiskasin veljelleni, joka naurahti hieman.
”Voi sisko-kulta, tietäisitkin miten toimivia ostamani osat ovat. Testataanhan niitä keskellä aavikkoa”, Trevio sanoi selkeä ylpeys äänessään. Pukkasin häntä kylkeen hellästi ja hän teki saman minulle. Trevio johdatti minut yhden suurimman teltan luokse, joka alueen keskellä oli. Teltan ulkonäöstä ja sen lukuisista paikkauspaloista pystyi päättelemään, että teltta oli vuosia vanha ja kokenus jos jonkinmoiset myrskyt ja puhurit. Seurasin veljeäni teltan sisälle ja kumma kyllä siellä oli hitusen viileämpää. Teltta oli täynnä jos minkälaista metallista tavaraa, joka minun silmiini näytti vain onnettomilta romukasoilta. Kaiken sen keskellä oli muutama pöytä ja kerrossänkykin keskellä kaikkea.
”Max? Tasha? Oletteko täällä?” Trevio huhuili.
”Onks se Terkku?!” kuului kimakka naisen ääni ja pian mekaanisen suuren moottoripyörän takaa hypähti esiin vaaleanpunahiuksinen nainen, jonka sähäkkäät saparot hehkuivat teltan katosta tulevasta vienosta valosta. Nuori nainen nosti suojamaskin suunsa edestä innoissaan, kun näki Trevion.
”TERKKU!” nainen huudahti innoissaan.
”Terkku?” kysyin hiljaa pidätellen nauruani. Trevio huokaisi minulle.
”Älä sinäkin”, hän hampaidensa välistä ärisi minulle.
”Tasha! Poikaystäväsi tuli!” Maxiksi olettamani nainen hudahti jonnekin syvemmälle telttaan.
”ÄLÄ KIUSAA!” joku äskeistäkin naista kimakampi ääni kuului kauempaa.
”Poikaystävä?” kysyin uudestaan naurahtaen jo makeasti. Vilkaisin veljeäni, joka selvästi oli erittäin vaivautunut tilanteesta. Taputin häntä toverillisesti selkään samalla, kun saparopäinen nainen asteli luoksemme hymyillen.
”Hitto siit on pitkä aika, mitä jätkä?” Max kysyi ja läpsäisi Treviota käsivarteen roimalla otteella. Trevio naurahti.
”Hyvää kiitos, tulisin ostamaan uusia osia”, Trevio ilmoitti ja etsi housunsa taskusta paperilapun, jonka ojensi naiselle. Max repi paperin innoissaan käteensä ja luki sitä läpi.
”Onko sinulla noita saatavilla?” Trevio kysyi ja Max kääntyi katsomaan häntä toinen kulma koholla kuin loukkaantuneena.
”Onks mekaanikolla hänen ykkösasiakkaansa toivomia tavaroita? Jos ei oo, pistetään asiat sellaiseen kuntoon että niitä on”, Max sanoi itsevarmana. Hän lopulta kääntyi katsomaan minua rennosti.
”Päivää sullekin kuningatar”, hän sanoi ja nyökkäsin päätäni hymähtäen. Lopulta esiin saapui tummempaa pinkkiä hiusväriä omistava nainen esiin ja hän katsoi meitä kohti, tai siis erityisesti Treviota kohti, punastuneena. Hänen hiuksissaan oli latvoissa haaleaa laventelin väriä ja hänen vihreistä silmistä huokui ihailua isoveljeäni kohtaa.
”Tulithan sä sieltä systeri hyvä! Meille tuli töitä”, Max sanoi siskolleen, joka käveli siskonsa vierelle ja siirsi hymyillen vienosti hiuksia korvansa taakse.
”Mo-moi Terkku, kiva nähdä”, hän sanoi posket hohkavan punaisena. Siinä missä Max oli minun tavoin nuori nainen, Tasha oli selvästi myöhäisessä teini-iässä oleva tyttö. Vaikka hänen ihastunut käytös huvitti minua myönsin, että oli se myös söpöä.
”Hei vain Tasha”, Trevio sanoi niin rennosti kuin vain pystyi ja näin miten nuoren tytön puna vain paheni. Ilmeisesti hän oli todella innoissaan, että veljeni muisti hänen nimensä.
”Eiks meillä pitäis olla näitä kaikkia systeri?” Max kysyi siskoltaan, jonka ihastunut katse siirtyi ensin siskoonsa ja sitten paperiin. Hän luki sen läpi silmät liikkuen paperin päästä toiseen,
”Yks toi moottori ei meillä oo valmiina, mut saan sen nopeasti kasattua”, Tasha sanoi itsevarmana isosiskolleen, kunnes kääntyi katsomaan minua ja veljeäni taas ujo puna poskillaan.
”Jos teil ei vaan ole kiire?” hän kysyi, katse Treviossa. Pukkaisin veljeäni hymähdellen kylkeen ja Trevio vilkaistessaan minua kröhäisiä ja vastasi:
”Ei meillä kiire ole”, Tasha ja Max vilkaisivat toisiaan hymyillen innoissaan.
”Siinä tapauksessa käykää istumaan ja olkaa kuin kotonanne. Pöydällä on hedelmäteetä ja aamulla leivottua leipää”, Max sanoi ja katosi siskonsa kanssa suurien tavaramääriensä sekaan. Ei mennyt aikaakaan, kun kuulimme innokasta metallin, erilaisten työkalujen ja moottorien ääniä. Vilkaisin veljeäni ja istuuduimme odottamaan tavaraa täynnä olevan puisen pöydän päälle.
”Et olekaan kertonut, että sinulta löytyy ihailija”, sanoin lopulta naurahtaen ja mies edessäni pyöräytti silmiään.
”Tietääkö Tarein?” kysyin.
”Tietää ja hän ottaa sen huumorilla”, Trevio sanoi vaivaantuneena ja hieraisi niskaansa.
”Äläs nyt velikulta, olet sen verran komea, että moni nuori neito katselee perääsi”, kommentoi ja kiitin veljeäni, joka oli kaatanut hedelmäteetä minulle. Tee oli jo hieman haaleaa lämmöltään, mutta en välittänyt. Kuumuus oli sen verran korkea, että heilautin kättäni, jotta tee muuttui viileäksi ja näin veljeni tekevän samoin omallensa.
”Oikeastiko?” Trevio kysyi hämmentyneenä ja hymy huulillani otin huikan raikasta teetä kurkusta alas.
”Olet niin vaatimaton Terkkuseni”, sanoin vitsaillen ja veljeni potkaisi minua hellästi jalallaan pöydän alla.
”Olet yhden haltiasuvun prinssi ja vielä komea sellainen, olet kyllä aikamoisen sokea, jos et näe miten jotkut palvelijoistammekin katselevat sinua ihaillen tuon Tashan lisäksi”, kommentoin ja Trevio huokaisi ja otti huikan teestään.
”Vaikea uskoa, en minä nyt niin erityisen näköinen ole”, hän sanoi hieman ujona ja taputin veljeäni kädelle.
”Onneksi sinun ei tarvitse huolehtia moisesta, kun sinulta löytyy jo kaunis kihlattu”, kannustin veljeäni ja hän taas hieroi niskaansa.
”Kyllä, mutta minusta on ikävää, jos joku on minusta kiinostunut ja en voi vastata tunteeseen”, hän myönsi ja katsoin häntä hetken aikaa hiljaisena. Trevio oli niin ystävällinen ja halusi olla reilu kaikille.
”Kaikkia ei voi ikävä kyllä miellyttää, mutta se on heidän ongelmansa, ei sinun”, sanoin veljelleni, joka kääntyi katsomaan minua hymyillen.
”Onhan se niinkin”, hän myönsi ja joi teetänsä. Pian kuului iso kolahduksen ääni, kuin jotain raskasta olisi pudonnut maahan.
”Kaikki hyvin?” Trevio kysyi kuuluvasti syvemmälle telttan.
”Ei hätää! Max vain pudotti vähäpätöisen putken maahan!” Tashan ääni kuului kirkkaana mekastuksen alta.
”No kun ei sil tee mitään niin hittoako on mun tiellä!” Max kivahti naurahtaen.
”He ovat yksiä parhaimpia mekaanikkoja tässä kylässä, vaikka ovat nuoria”, Trevio kommentoi ja käännyin katsomaan veljeäni.
”Tapasin heidät viime vuonna, kun Säzonen kisat olivat täällä. Saivat minut vakuutettua taidoistaan, kun pyysin, että korjaavat ilmalaivamme suuren moottorin, joka meni rikki, kun saavuimme tänne”, hän kertoi minulle ja silmäni suurenivat hämmästyksestä.
”Ai se oli rikki?”
”Heti kun saavuimme tänne”, nyökkäsin ja käännyin lopulta vilkuilemaan ympärilleni. Kaikenmaailman tavaraa oli ympärillämme ja tilaa liikkua todella vähän. Itse en olisi pystynyt moisessa sekamelskassa elämään, mutta toisaalta jos tämä tuntui kahdesta siskokselta kodilta, mikäs minä olin sitä arvostelemaan. Pian tunsin taas erittäin kaihoisaa tunnetta ja kipuilua sydämessäni. Irvistin ja hieroin rintakehääni.
”Täällä jossain on riipus… Tunnen sen”, kuiskasin veljelleni. Hän katsoi minua hämmästyneenä.
”Onneksi sain sinut mukaani, etsitään se, kun lähdemme”, Trevio kuiskasi ja nyökkäsin hieman irvistäen. Tunne rauhoittui hieman, mutta jäi vellomaan sisälleni. Muistuttamaan, että alueella olisi jotain erittäin tärkeää löydettävää.
Kun melua ja kolistelua oli kestänyt oman aikansa, se loppui kuin seinään. Käännyin veljeni kanssa katsomaan suuntaan josta ääniä oli kuulunut. Nousimme ylös vilkaistessa toisiamme ja pian Max ja Tasha saapuivat paikalle mukanansa kangassäkki. Heidän tyytyväiset hymyt kertoivat, että olivat selvästi tulleet valmiiksi.
”Täs ois, sanoinhan että kaikki osat saadaan sulle aikaiseksi, kun laitetaan aikaseksi”, Max sanoi ja ojensi säkin Treviolle rennosti. Trevio avasi säkin ja katsoi tavarat läpi tarkasti. Lopulta hän nyökkäsi päätänsä ja kaivoi ruskean nahkaisen lompakkonsa esiin. Lompakko oli vanha ja raihnainen, mutta veljeni ei ollut halunnut vaihtaa sitä. Lompakko oli ollut isämme ja se oli ainoa asia, jonka Trevio halusi kokonaan itselleen hänen kuolemansa jälkeen. Trevio ojensi kättään tarjoavalle Tashalle setelinipun ja siskokset näyttivät oikein tyytyväisiltä.
”Kiitos paljon Terkku”, Tasha sanoi hymyillen ja Trevion luodessa kiitollisen hymyn tytölle, hän olisi voinut vaikka leijua paikalta pois. Se huvitti minua hieman.
”Oli ilo tehdä kauppaa taas kanssanne”, Trevio sanoi. Nyökkäsin päätäni kiitoksena kaksikolle ja lähdimme kääntymään lähteäksemme.
”Itse asiassa”, Max aloitti ja käännyimme katsomaan siskoksia.
”Olis yks juttu, mikä vois ehkä kiinostaa teitä”, Max jatkoi ja vilkaisin veljeni kanssa toisiamme. Sisälläni nousi suuri kiinostus ja käännyin siskoksia kohti kunnolla.
”Mikä se on?” kysyin malttamattomana. Max kääntyi katsomaan siskoansa, joka nyökäten lähti hakemaan jotain siskosten kerrossängyn luota. Odottaminen tuntui hyvin tuskalliselta, vaikka se kestikin vain sekuntteja.
”Löysimme sen joitain päiviä sitten, kun olimme aavikolla etsimässä sinne hylättyjen koneiden osista jotain käyttökelpoista”, Max kertoi hieman hiljaisemmalla äänellä. Vilkaisin teltan ovensuumaista aukkoa kohti ja tuli tarkoituksella vielä lähemmäksi, että toinen voisi puhua vielä hiljempaa.
”Käyttökelpoista tavaraa löytyi vähän, mutta sen sijaan löysimme jotain, minkä voisi myydä hyvään hintaan. Ajattelimme tarjota sitä ensin teille”, Max sanoi hieman hiljaisemmin ja salamyhkäisemmin. Pian Tasha käveli meidän luoksemme ja hänen käsissään olevan pienen kankaisen palan sisällä loisti jotain, joka värjäsi kankaan pintaa keltaisen sävyihin. Vilkaisin Tashan käsissä olevaa loistavaa kangasta silmät suurina ja vilkaisin veljeäni, joka katsoi takaisin. Sanoja ei tarvittu, me molemmat tiesimme, mikä se olisi. Tunsin sydämessäni taas kaihoisaa oloa ja sitä, miten jokin sisälläni suorastaan aneli, että löytäisin sille jotain tärkeää.
”Näyttäkää se”, pyysin hiljaa. Sisarukset vilkaisivat toisiansa virnistäen, kunnes Tasha nosti kankaan palasta hieman ja kyllä se se oli. Yksi riipuksista.
”Ilon riipus”, sanoin hiljaa ja olin ojentamassa kättäni keltaisen väreissä sointuvaa riipusta kohti, mutta yht’äkkiä Tasha piilotti riipuksen takaisin kankaan alle ja Max tuli minun ja hänen väliinsä. Suoranainen kiukku vilisti ylitseni samantien.
”Kai te ymmärrätte, ettette voi myydä tuota”, sanoin rauhallisesti ja käännyin katsomaan Maxia. Hän oli minua hitusen pidempi, mutta en antanut sen haitata itseäni.
”Se on yksi rauhan riipuksista, velvollisuutenne on luovuttaa se kuninkaallisten käsiin”, kuiskasin hampaideni välistä ja näin, ettei Max pitänyt siitä.
”Anteeks nyt vaan, mutta jos voimme tuon riipuksen avulla mahdollistaa edes pientä ekstrakahisevaa meille, me todellakin käytämme sitä hyväksi”, Max sanoi minulle suoraan. Katsoin häntä tiukasti takaisin ja tunsin olkapäälläni veljeni hellän otteen merkkinä, että nyt kannattaisi ottaa rauhallisesti.
”Ette voi olla noin itsekkäitä. Tiscovera on riipusten perässä ja ne tulee saada turvaan”, sanoin edelleen mahdollisimman rauhallisena, vaikka mieleni olisi tehnyt ravistaa edessäni olevaa mekaanikkoa. Tasha katsoi meitä vuorotellen hiljaisena ja piti riipusta käsissään kuin kallisarvoisinta aarrettaan.
”Itsekäs? Onko se itsekästä, että haluamme taata itsellemme turvallisen vakauden, että meillä on katto pään päällä ja ruokaa?” Tasha kysyi minulta ja vilkaisin tyttöä, jonka ujous oli tiessään ja katseessa oli enemmänkin suojelevaisuutta ja päättäväisyyttä.
”Sitä paitsi, jos luovuttaisimme riipuksen, tekisime sen ensisijaisesti Yryn suvulle”, Max täsmensi minulle ja samassa kuulin tutun naisen äänen takanani vastaamassa hänen lauseeseensa:
”Niin teidän kuuluisikin tehdä”, suljin silmäni hetkeksi, kunnes käännyin katsomaan taakseni ja näin rakkaan kummisetäni kauniin ja voimakastahtoisen vaimon edessäni.
”Kuningatar Emende”, sanoin ja mietin pääni sisällä, että ei tulisi olemaan helppoa saada riipusta omaan haltuun, kun tilanne oli saanut tällaisen käänteen.
Kappaleet, jotka inspiroivat luvussa:
- FF XV OST – The Niflheim Empire
- FF XIII-2 OST – Historia Crux
- FF XV ost – CIDNEY
- LukHash – Requiem for a friend
x
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti