LUKU 18: KRUUNU

HEIZEL

Mitä äsken juuri tapahtu? Se oli kysymys, joka minulla pyöri päässä, kun katsoin suurin silmin maassa makaavia vanhempiani. Verta valui kivetykselle jatkuvasti, eikä kumpikaan heistä tehnyt elettäkään noustakseen tai edes hengittääkseen. Olin ihmetellyt lähestyessäni, mitä kauempana tapahtui, kun valoja välkkyi ja kuului huutoja. Nopeutin tahtiani päästäkseni nopeasti paikan päälle. Hyppäsin joesta ylös ja juoksin aukeaa kohti huutaen vanhempiani, kunnes laukaukset, niistä lähtevät äänet ja vanhempieni kaatuminen pysäytti minut aukion reunalle kuin seinään.

Käännyin katsomaan poikaystävääni kohti, jonka kanssa kohtasin katseeni. Toisen silmät olivat niin verenhimoiset ja kylmä hymy huulilla sai minut voimaan pahoin.

”Keidaz, mitä tämä on?” kysyin ja huomaamattani käteni puristuivat niin lujaan nyrkkiin, että koko vartaloni tuntui tärisevän sen takia. Minuun alkoi huokua pahoinvoinnin, raivon, surun ja tuhannen muun tunteen kuohua sisälläni. Se vain nousi ja nousi, kunnes olisi valmis räjähtämään. Keidaz ei vastannut minulle mitään ja huomatessani Tiscoveran hänen vierellään, kyyneleet alkoivat valua silmilleni silkasta vihasta. Palaset alkoivat päässäni loksahtaa paikalleen.

”OLETKO SINÄ PETTURI!?” karjaisin Keidazille ja samassa lähdin juoksemaan kaksikkoa kohti raivoissani, valmiina iskemään kaiken voimani heitä kohti. En ehtinyt kuin muutaman askeleen juosta heitä kohti, kun tunsin, miten maan alta jalkojeni ja käsieni ympärille kietoutui raskaat nahkaiset köynnökset, jotka puristivat vartaloani niin lujaa, että pelkäsin tuntoaistini menevän.

”KÄYTIT MINUA! KUINKA SAATOIT TEHDÄ TÄMÄN MINULLE?!” karjuin miehelle itkien ja Keidazin hymy sai minut vain itkuraivoamaan enemmän. Tiscovera piti kättään ojennettuna minua kohti ja piteli minua remmiensä otteissaan ja tuntui nauttivan siitä, miten millimetri kerrallaan hän kuristi käsiäni ja jalkojani. En voinut liikkua enkä loihtia. Olin ansassa.

”Luulen, että pikkuinen tyttöystäväsi tarvitsee tietää totuus”, demoninainen sanoi kylmien huuliensa kautta ja yrittäessäni taas laittaa tiukkaa otetta vastaan, se puristui lisää. Kavahdin kivusta. Tuntui kuin tunto alkaisi kadota käsissäni ja jaloissani.

”Hellennä otetta sisko, en halua että hän kuolee”, Keidaz sanoi naiselle ja en voinut olla uskomatta korviani. Oliko poikaystäväni tämän murhanhimoisen demonin sisko!? Ei, se ei voinut olla totta. Se tuntui mahdottomalta enkä halunnut uskoa sitä.

”Toimi sitten nopeasti”, demoni sanoi nuorelle miehelle.

”Hellennä otetta nyt!” Keidaz sähähti vihaisena siskolleen ja nainen katsoi murhaavasti miestä silmiin. Tunsin, miten remmien kuristava ote hellenni hieman, mutta ei tarpeeksi että olisin voinut vastaan laittaa.

”Toimi nopeasti, hoviväki varmasti saapuu tänne kohta kaiken äskeisen melun takia”, Tiscovera sanoi nyökäten veljelleen minua kohti. Nostin päätäni paremmin katsomaan Keidazia kohti ja silmäni tuntuivat uppoavan kyynelistä. Hengitin raskaasti ja olisin halunnut huuta. Keidazin katse tukahdutti ääneni ja hän avasi suunsa:

”Heizel, kulta”, Keidaz sanoi lempeästi ja tuntui kuin olisin voinut oksentaa. Keidaz sai minut puheellaan ja katseellaan voimaan pahoin. Keidaz alkoi etsiä jotain nahkatakkinsa sisätaskusta ja nielaisin raskaasti kostuttaakseni kielenkannattimiani.

”Miten Keidaz…?” sain kysyttyä, kunnes miehen taskusta tuli esiin valokuva minusta ja hänestä. Olin kietonut käteni miehen ympärille ja Keidaz minun. Hymyilimme niin iloisina, rakastuneina.

”Olin koko tämän ajan osa Tiscoverin suunnitelmaa murhata vanhempasi”, Keidaz sanoi ja samassa repi kuvan kahtia ja antoi sen tippua veriselle kivetykselle. Katsoin, miten valokuvan palaset alkoivat värjäytyä veren saattelemana punasävyiseksi ja likaiseksi. Keidaz repi sydäntäni kappaleiksi olemassaolollaan ja käännyin katsomaan häntä silmät täynnä pettymystä ja raivoa.

”Minun tehtäväni oli vain alkuun päästä yhdeksi henkivartijaksesi, jotta pääsisin lähemmäs vanhempiasi”, Keidaz jatkoi ja käveli aivan eteeni ja alkoi silittää poskeani, vaikka yritin kääntää päätäni pois. Inhosin häntä. Inhosin.

”Mutta, kun huomasimme miten ihastuit minuun palavasti, Tiscovera halusi että esittäisin tuntevani samoin sinua kohtaan. Alkuun en voinut sietää ajatusta, mutta sitten tapahtui se, mitä en uskonut kuvittelevan tapahtuvan. Rakastuin sinuun”, Keidaz saneli ja samassa sylkäisin päin hänen kasvojaan. Keidaz sulki silmänsä hetkeksi, varmaankin pitääkseen itsensä tyynenä tai valmistautumaan tappamaan minut.

”Pala helvetissä Keidaz! Se, että murhaat vanhempani Phantasonen vihollisen kanssa EI ole rakkautta!” karjuin itkien. Keidaz pyyhkäisi kädellään kasvojansa, joihin olin sylkäissyt ja hän pyyhki kätensä hiuksiini. Yritin rimpuilla, mutta Tiscovera ei hellittänyt otettaan.

”Vauhtia nyt”, Tiscovera sanoi miehen takaa tylsistyneenä.

”Ihan juuri!” Keidaz huudahti siskolleen ja vilkaisi tätä pikaisesti kunnes kääntyi katsomaan minua.

”Se, että saan sinut tuntemaan itsesi tuolla tavalla on parasta rakkautta, mitä voi osoittaa. Kipua tuntemalla, tietää olevansa elossa”, Keidaz sanoi hymyillen villin hullumainen katse silmissään. Katse lävisti minut kuin nuoli.

”Olet sekaisin”, sain kuiskattua järkyttyneenä ja se sai Keidazin hymyilemään.

”Olen sekaisin sinusta ja siitä, mitä saat minut tuntemaan”, hän sanoi hymyillen.

”Lähdetään Keidaz, en jaksa katsoa tuon äpärän naamaa enää hetkeäkään”, Tiscovera sanoi tiukkana. Hän alkoi toisella kädellään luomaan portaalia ja samassa aloin rimpuilla.

”EI! PIDÄTÄN TEIDÄT RIYZEKIEN NIMESSÄ!” karjuin, mutta Keidaz otti tiukan otteen kaulastani ja veti minut väkisin suudelmaan. Suudelma maistui kuolemalta ja petokselta. Suoranaiselta myrkyltä. Yritin laittaa vastaan ja purra miehen alahuulta, jotta tämä päästäisi minusta irti, mutta se vaikutti vain innostavan häntä. Hänen erkaantuessa huulistani, pysyen lähellä kasvojani, hän sanoin hymyillen:

”Emme olisi pystyneet tähän ilman apuasi”, hän antoi minulle vielä ahneen suudelman, kunnes Tiscoveram tiuskaisu sai hänet irroittamaan otteensa minusta. Hän kääntyi siskoaan kohti ja aloin taas rimpuilemaan.

”En anna teidän lähteä!” karjuin itkien ja samassa tunsin remmin kuristavan otteen kaulallani ja haukoin henkeä. Rämähdin polvilleni ja yritin saada happea. Näinkö minä kuolisin? Saatuani nähdä vanhempieni teurastuksen ja kuultuani, että poikaystäväni oli valehteleva murhaaja.

”Tis, lupasit ettet tapa häntä!” Keidaz ärjäisi siskolleen, joka puristi kättänsä pikkuhiljaa nyrkkiin ja siinä samalla remmien ote vain kuristui ympärilläni. Katsoin kaksikkoa ja tuntui, että alkaisin menettää tajuntaani.

”Hänen elämiselleen ei ole tarvetta”, Tiscovera sanoi tiukkana ja näin, että hänen katseesta huokui selvää inhoa minua kohtaan. Halveksuntaa, jota en ollut ennen kokenut.

”Ehkä ei sinulle, mutta minulle on. Nyt päästät hänet!” Keidaz karjaisi ja nainen kääntyi katsomaan veljeään.

”Sinusta on tullut lepsu velikulta”, nainen sanoi naurahtaen ja en ehtinyt tehdä mitään, kun kaksikko oli jo kadonnut ja remmit samalla ympärilläni. Yskin ja haukoin henkeä nelinkontin, saaden hetki hetkeltä enemmän happea. Katsoin koko ajan paikkaa, jossa Keidaz ja Tiscovera olivat hetki sitten seisoneet. Lopulta muistin, että vanhempani makasivat edelleen vähän matkan päästä minusta ja käännyin katsomaan heitä. Jaloissani ei ollut tarpeeksi voimaa nousta seisomaan, joten lähdin hitaasti nelinkonti etenemään vanhempiani kohti, välittämättä että vaatteisiini ja käsiini tarttui kivitykselle valunutta verta.

”Äiti… Isä”, nyyhkin ja jokainen sentti mitä lähemmäs pääsin vanhempiani, toi vain totuuden eteeni, että he olivat poissa. Lopulta pääsin heidän luo ja vasta nyt kiinnitin huomiota, että he makasivat kyljillään, isän pitäessä äidin kädestä kiinni. Aloin haukkoa henkeä itkien ja samassa karjuin niin lujaa kuin kurkustani lähti. Huusin pimeää taivasta kohti ja kun tuntui, että tarvitsi vetää henkeä, vedin ja aloin karjumaan lisää. He olivat poissa. Riyzekien kuningaspari ja minun ja sisarusteni vanhemmat olivat poissa ja olivat saaneet ruman lopun elämälleen. Nojauduin äitini kylkeä vasten ja itkin kaiken ulos, mitä minusta lähti.

”Olen niin pahoillani… Tämä on minun syytäni”, itkin kuolleille vanhemmilleni. Koin olevani petturi. Minä olin päästänyt Keidazin lähelle vanhempiani ja näin hän pääsi toteuttamaan hänen siskoksi paljastuneen Tiscoveran kanssa tämän haluaman murhan. Haukoin henkeä itkiessäni ja tuntui, ettei sisälläni oleva repeävä tunne lakkaisi. Koin, että sydäntäni revittiin riekaleiksi sisälläni ja vain pahoittelin vanhemmilleni, mitä heille oli tapahtunut.

”Prinsessa on täällä!” kuulin jonkun huutavan vähän matkan päästä ja pian kuuluivat lukuisat askeleet juosevan minua kohti.

”Missä?!” kuulin Charin ja Trevion huutavan yhteen ääneen, en kääntynyt katsomaan heitä kohti vaan pidin kyyneleiset silmäni vanhemmissani. Kuulin etäisesti, miten Chari alkoi kiljua nähdessään, miksi olin karjunut.

”ÄITI! ISÄ!” Chari kiljui ja ryntäsi heidän ja minun luokseni Trevion kanssa. Ympärillämme alkoi kamala hälinä, mutta huomioni oli kiinnittynyt ainoastaan kuolleeseen kuningaspariin.

”Mitä tapahtui, Heizel?” Trevio kysyi itkien ja kosketti isäänsä. Keinutin itseäni ja tuntui kuin haluaisin vain kadota paikalta.

”Heizel, mitä tapahtui?!” Chari kiljaisi minulle ja se sai minut hieman virkoamaan koomamaisesta tilastani. Käännyin katsomaan minua järkyttyneinä katsoa sisaruksiani. Kurkkuani kuristi, mutta sain lopulta sanottua hiljaa:

”Keidaz… Keidaz on Tiscoveran veli… Ja he… he… ampuivat äidin ja isän”, sain sanottua hitaasti ja siskoni ja veljeni alkoivat itkeä kanssani kovempaa. He eivät välittäneet, että he tahrautuivat minun tavoin vanhempiemme vereen. He nojasivat äitiä ja isää vasten ja kaikki me kolme vain olimme siinä ja itkimme. Emme välittäneet siitä, mitä ympärillämme tapahtui. Surimme yhdessä sitä, että nyt meillä on vain toisemme.

Seisoin ilmeettömänä uuden toimistoni ikkunan äärellä ja katsoin ulos merelle. Sää oli aurinkoinen ja kaunis, mutta ei kovin lämmin. Pari päivää sitten tämä toimisto oli kuulunut isälleni. Kun hän oli vielä elossa äitini kanssa. Tänään on aika päästää heidät menehtyneiden sukulaistemme luo nauttimaan ikuisesta elämästä. Kurkkuani kirveli ja puristin samettine pehmeän suruasuni hihaa, että saisin pidettyä itseni koossa. Olin vain itkenyt kaksi päivää. Silmiäni turvotti kaikki se suru ja palvelusväellä oli ollut työ saada minulle edes pientä voidetta silmien ympärille, että pahin turvotus saataisiin rauhoittumaan.

”Heizel?” kuulin veljeni äänen. Käännyin hitaasti katsomaan häntä ja hänen surullisia silmiään.

”On aika”, hän sanoi ja sain vain nyökättyä hänelle. Trevio lähti edeltä, antaen minulle vielä hetken aikaa itsekseni. Käännyin katsomaan pöydälläni olevaa kehystettyä kuvaa vanhemmistani. Heidän kuvien katsominen nosti sydämeeni uskomattoman suurta syyllisyyden tuntoa, joka olisi voinut tappaa minut. Tekisin mitä vain, jos saisin vaihdettua elämäni vanhempieni elämään. He eivät ansainneet kuolla. Raskaasti huokaisten lähdin astelemaan toimistostani ulos kohti portaita alas. Sisarukseni, siunauksen toteuttava sievä nunna ja palvelusväki odottivat minua. Kuninkaallisissa hautajaisissa oli tapana, että muut kuninkaalliset saapuisivat osoittamaan kunnioitusta menehtyneelle haltiaparille, mutta olimme kaikki sisarukset toivoneet perheen ja hovin välistä muistotilaisuutta. Muut kuninkaalliset olivat lähettäneet koristeellisia kukkakimppuja ja muistonauhoja vanhempiamme kunnioittaen, mutta ne eivät olleet jaksaneet kiinostaa minua. Olin vain pyytänyt että ne viedään vanhempiemme arkkujen ympärille koristeiksi. Kävelin sisarusteni luo ja halasin heitä.

”Tämä on minun syytäni”, kuiskasin.

”Heizel, älä tee itsellesi tuota”, Trevio pyysi nyyhkien.

”Se sinun helvetin petturieksä teki tämän”, Chari sanoi itkien, mutta kuulin itkun seasta katkeruutta ja vihaa myös. Chari ei sitä myöntänyt, mutta hän osaksi syytti minuakin. Siitä, miten olin voinut olla niin sinisilmäinen. Olin nähnyt sen hänen katseestaan usean kerran parin päivän aikana.

”Olen silti pahoillani”, sain kuiskattua, kun samalla irrotin itseni hellästi sisarusteni ryhmähalauksesta. Vilkaisin Sergein ja Tareinen suuntaan, jotka kumarsivat päitänsä alas osaanotonosoituksena, kuten palvelijat ympärillämme tekivät. Nunna asteli eteeni ja kumarsi päätänsä.

”Teidän ylhäisyytenne, menemmekö?” nunna kysyi minulta arvokkaalla, mutta lempeällä äänellä. Sain vain nyökättyä hänelle ja lähdimme hiljaisesti etenevällä jonolla kulkemaan kohti rantaa. Jokainen askel tuntui raskaammalta, mitä lähemmäksi kävelin nunnan perässä kohti vanhempiani. He odottaisivat rannalla kauniissa lasiarkussaan, joihon oltiin kaiverrettu sukumme tunnus. Heidät oltiin asetettu arkkuun arvokkaimpiin asuihinsa kruunujensa kanssa. Olin pyytänyt polttamaan valuvat haavat umpeen, jotteivat vaatteet likaantuisi verestä. Rannalle saapuessamme vartijat kääntyivät katsomaan meitä ja kumarsivat arvokkaina arkkujen ympärillä. Nähdessäni vanhempieni arkut ja heidän rumiinsa, tuntui kuin jalkani pettäisivät alta. Olisin kaatunutkin, ettei Sergei olisi rynnännyt viereeni ottamaan minusta kiinn. Katsoin maahan ja näin, miten kyyneleeni kostuttivat hiekan pintaa allani.

”Olen niin pahoillani”, toistin sopertaen ja käännyin katsomaan vanhempiani. Syyllisyys oli raadella minut. Se viilsi minua kuin hitaat veitsen viillot vartaloon, oikein nauttien tunteesta, jonka se minulle antoi.

”Tämä on vaikeaa, mutta yritä jaksaa”, Sergei kuiskasi minulle rohkaisevasti ja sain lopulta Sergein avulla itseni takaisin jaloilleni.

”Voin kävellä itse, ole Charin tukena”, pyysin vilkaisten henkivartijaani.

”Oletko varma?” Sergei kysyi ja nyökkäsin päätäni. Sergei päästi hetken mietittyään minusta irti ja kääntyi takaisin itkevän Charin luokse. Tarein piti veljeni kädestä kiinni, antaen näin tukensa kihlatulleen. Olin iloinen, että sisaruksillani oli joku, jolta saada tukea. Minä en ansainnut sellaista tällä hetkellä. Suoristin kurkkuani ja astelin tummalle puiselle korokkeelle nunnan viereen, suoraan vanhempieni arkkujen eteen. Palvelusväki jäi sivullemme ja osa heistä nyyhkytti nenäliinoihinsa ja osa vain katsoi maahan surullisina. Huokaisin raskaasti ja vilkaisin sisaruksiani, jotka vain katsoivat vanhempiamme ja antoivat suolaisten kyynelten valua poskiaan pitkin. Käännyin lopulta katsomaan nunnaa ja nyökkäsin hänelle merkiksi, että tilaisuus voisi alkaa. Nunna nyökkäsi kunnioittavasti ja aloitti puhumisen.

Nunna puhui kauniisti vanhemmistamme ja siitä, miten he nyt olivat Harmoniattaren luona auttamassa häntä ja meitä kulkemaan eteenpäin. Katsoin vanhempiani vuorotellen ja toivoin, että he vain heräisivät. Että kaikki oli ollut erehdystä. Tai pahaa untani. Haluaisin herätä tästä painajaisesta. Nieleskelin kyyneleitäni raskaasti ja puristin käsiäni niin lujaa kuin pystyin. Olisin halunnut huutaa koko Phantasonelle koko sielustani, miten pahoillani olin tästä kaikesta. Pahoillani siitä, etten ymmärtänyt vihollisen olevan niin lähellä. Pahoillani siitä, etten aavistanut vaaraa. Pahoillani siitä, etten ollut ehtinyt ajoissa paikalle pelastamaan vanhempiani.

”Heizel”, Trevio kuiskasi minulle ja havahduin ajatuksistani ja käännyin katsomaan veljeäni. Hän nyökkäsi minulle merta kohti ja nunnan lopetettua puhumisen, astelin muutaman vartijan kanssa rantahiekkaa pitkin lähelle vettä. Vieno tuuli leikitteli hiuksillani ja asullani kuin kertoen, että kaikki järjestyisi. Ei kylläkään tuntunut siltä. Käännyin katsomaan vanhempaa haltianaista, joka ojensi minulle hopeiselta tarjottimelta sinisen ja hopeisen kynttilän. Kiitin niistä hiljaa.

”Otan osaa, kuningattareni”, nainen sanoi hiljaa ja pysähdyin paikalleni. Niin, nyt kun vanhempani olivat poissa, minä olin perijä. Joutuisin kohtaamaan muut kuninkaalliset vielä tänään, kun minut kruunattaisiin Gelgorian temppelissä alkuillasta. En ollut valmis tähän. Ei minusta ole hallitsemaan kuningattaren roolissa keskellä sotaa. En ole oppinut tarpeeksi. Puristin kynttilöitä käsissäni, kunnes vierelleni asettui sisarukset kumppaneineen ja meitä arkkujen luota vedenrajaan asti hoviväestä muotoutui pieni kunniakuja suurta arkkua varten. Lihaksikkaimmat vartijamme asettuivat arkkien ympärille ja nostivat kuningasparin arkun arvokkaasti puiselta tasanteelta. He lähtivät kävelemään varovasti ja hitaasti kohti verenrajaa, kun samalla äitini hovineidot keräsivät käsiinsä kauniit ja suuret kukkakimput. Surullisina he liittyivät vartijoiden perään jatkeeksi. Katsoin näkyä, enkä voinut estää kyyneleitäni. Vaikka kuinka olisin tahtonut, kyyneleet silti tulvivat silmistäni rauhallisesti poskiani pitkin leualleni. Huokaisin raskaasti sisään ja sitten ulos. Nielaisin ja sain avattua suuni. Äänelläni kesti hetki tulla kuuluvaksi, mutta lopulta se alkoi suoristua. Aloin laulamaan muinaista hautajaislaulua haltiakielellä. Haltiakieltä käytettiin nykyisin harvoin, koska yhteistyökielenä eri lajien välillä tuli olla sellainen, jota kaikki ymmärsivät. Vanhempani olivat silti puhuneet meille aina haltiakielellä, jos olimme heidän kanssaan. Heidän mielestään muita tuli kunnioittaa ja ottaa huomioon, mutta omaa äidinkieltään ei saisi unohtaa täysin.

Laulu kertoi siitä, kuinka päästämme menehtyneet tuolle puolen Harmoniattaren hoiviin. Heitä tultaisiin kaipaamaan, mutta hyväksyttiin se, että oli kuolleen aika lähteä. Edesmenneiden muisto ja perinne tulisi loistamaan, eikä kukaan voisi viedä heidän läheisten rakkautta heitä kohtaan pois. Huomasin, että kukaan ei yhtynyt lauluun mukaan, ei edes sisareni, mutta jatkoin silti, vaikka laulun loppupuolella ääneni alkoi taas hajota pirstaleiksi, kun vanhempani lähestyivät vartijoiden kanssa minua. Kun ensimmäiset vartijat pääsivät tarpeeksi lähelle minua, pyysin nunnaa ottamaan pitämäni kynttilät ja astuin minua lähimmän olevan vartijamiehen luokse.

”Saanko?” kysyin hiljaa ja vartija heti siirtyi myöntävän kunnioittavasti taaemmas, mutta piti silti kiinni kahvasta. Astuin vartijan eteen, otin hellästi kahvasta kiinni vartijan kanssa ja astelin heidän ja vanhempieni kanssa veteen. En välittänyt kastumisesta. Halusin saattaa vanhempani matkalle. Koin sen myös velvollisuudekseni. Jatkoin laulamista ja katsoin samalla levollisesti makaavia vanhempiani kyynelehtien. Tiedän, että he eivät haluaisi minun surevan näin kovasti itkien, mutta en voinut itselleni ja tunteilleni mitään. Viileä vesi tuntui sillä hetkellä todella kylmältä, vaikka aurinko paistoi pilvittömältä taivaalta.

Kun vesi ulottui minua yläselkään asti, pyysin vartijoita pysähtymään käteni liikkeellä ja tottelivat heti. Lopetin laulamisen ja katsoin vanhempiani. En välittänyt, jos vartijat katsoisivat minua, sivelin lasin pintaa silittäen.

”Hyvää matkaa isä ja äiti. Rakastan teitä”, sain sanottua ja soin hellän suukon lasin pinnalle. Nyökkäsin vartijoille ja yhdessä heidän kanssaan työnsimme arkulle vauhtia ja se lähti hiljaksiin kulkemaan kauas merelle. Jäin katsomaan hiljaisena, kun vanhempieni arkku kellui hiljaksiin eteenpäin ja pian hovineitojen veteen lasketut kukkakimput ja muun väen laskemat kynttilät ohittivat minua, saattamaan vanhempiani. Vieno tuuli puhalsi takaani, antaen vedessä kelluville lisää vauhtia eteenpäin. Huomasin, kuinka muutamat lähellä uimassa olleet miekkavalaan saapuivat vanhempieni arkkujen luokse ja tulivat uimaan sen vierelle, kunnes arkku alkoi kaukana uppoamaan alas, kohti merenpohjaa ja ikuista elämää. Miekkavalaat seurasivat perässä, myös kukat ja kynttilät. Kun veden pinnalla ei ollut enää mitään nähtävissä, katsoin vain eteeni liikkumattomana. Se oli tehty.

Astelin kultaisenkeltaisen temppelinportaita ylös komeassa sinimustahopeassa asussani kohti nunnaa, joka oli aiemmin päivällä siunannut vanhempieni viimeisen matkan. Salissa oli täysi hiljaisuus, vaikka se oli täynnä kuninkaallisia ympäri Phantasonea ja heidän sukulaisiaan ja hoviväkeänsä. Nunna katsoi minua punaruskeilla silmillään rohkaisevasti ja paransin mekkoani, jotta minun oli helppo polvistua pehmustetulle portaikolle naisen eteen. Vilkaisin nunnan vieressä olevan arvokkaan munkin käsissä olevaa sinistä tyynyä, jossa lepäsi hopeinen kruunu erisävyisten sinisten timanttien kera. Minun kruununi, jonka vanhempani olivat teettäneet minua varten.

”Näiden todistajien läsnäollessa, minä, nunna Nektaria, kruunaan sinut prinsessa Heizel Cassidy Sicily Riyzekie, Riyzekien haltiasuvun uudeksi kuningattareksi ja suojelijaksi”, nunna ilmoitti kauniilla ja kuuluvalla äänellänsä. Hänen äänensä kaikui syvän hiljaisessa salissa ja se meni luihin ja ytimiini asti. Miten minusta olisi suojelemaan yhtään ketään?

Nunna kääntyi munkkia kohti ja otti varovasti käsiinsä kruunun, jonka hän sijoitti päähäni rauhallisin liikkein. Kruunu tuntui todella raskaalta, vaikka se oltiin toteutettu arvokkaasti ja kevyestä hopeasta. Ehkä sen minulle suoma syyllisyys toi sen raskaan tunteen päähäni ja vartalooni. Miten kehtasit erehtyä ja sen tuloksena vanhempasi kuolivat. Et ansaitse tätä kruunua. Ansaitsisit tuhannen ruoskaniskun selkäsaunan keskellä hyistä sadetta.
x

”Nouse, kuningatar Heizel, Riyzekien kuningatar ja suojelija. Harmoniatar sinua opastakoon”, nunna ilmoitti koko kuninkaallisen kerman kuullen ja sain merkin saada nousta. Nousin pituuteeni ja käännyin katsomaan nunnasta suoraan edessäni olevaa yleisöä. Ketään en uskaltanut vilkaista edes sekunniksi silmiin.

”Harmoniatar häntä opastakoon”, nunna julisti ja kuningasväki alkoi toistamaan yhteen ääneen nunnan julistusta. Katsoin eteeni ylös, kohti kaunista ikkunamaalausta, jossa oli sukuni vaakuna. Kyyneleet alkoivat ilmestyä silmiini ja annoin niiden valua pitkin kasvojani. Kuuntelin monotonista julistusta edessäni ja vain toivoin, että voisin olla missä tahansa muualla. Edessäni olisi tiukat ajat ja siihen ei kuulunut suruaika tällaisena hetkenä.

Tunsin itseni hieman kevyemmäksi, kun astelin toimistooni. Halusin olla hetken yksin pieneltä kruunajaisillalliseltani. Kädessäni oleva väkevä alkoholijuoma hylskyi pullossaan. Otin siitä pari isoa siemausta. Irvistin, koska juoma ei maistunut hyvältä ja se poltteli kurkkuani. Kuin suussani olisi pieni liekkimeri, joka lähti etenemään alemmas vartaloani. Mutta se oli auttanut minua keventämään oloani. Hoipertelin kohti pöytääni ja pyyhkääisin huuliani ja leukaani pukuni hihalla. Otin uuden huikan pöydän luona isosta pullosta ja en välittänyt, että sitä valui huulilani kaulaa pitkin puvulleni. Huojuin paikallani ja katsoin pulloa. Se musta lasinen pinta ja hopeisen kaunis etiketti puristuivat käsissäni.

”Miksi… miksi et auta? Ainahan sinä kuulema viet murheet pois”, sammalsin itsekseni.

”Ainakin niin Keidaz sanoi”, lisäsin ja join pari uutta huikkausta kurkustani alas. Miksi se ei toiminut? Miksi minun ei ollut parempi olla? Miksi sisälläni tuntui edelleen pahalta?

”Keidaz… Miksi..?” kuiskasin sammaltaen ja yrittäessäni peruuttaa, kaaduinkin selälleni kunnolla rämähtäen. Kruununi tippui päästäni ja vieri toiselle puolen toimistoa.

”Keidaz… tule tänne ja lohduta”, sopersin itkien. Käännyin vasemmalle kyljelleni asentoon pehmeällä lattiamatolla ja peitin kasvoni toisella kädelläni.

”Miksi sinä halusit tappaa vanhempani? Miksi halusit särkeä sydämeni… Ole kiltti Keidaz… Rakastan sinua, tule luokseni”, itkin ja pidin itseäni sikiöasennossa. Kurkkuni olisi halunnut kuristaa minut ja sydämeni kaivautua ulos rinnastani.

”Heizel, mitä ihmettä?” kuulin isoveljeni sanovan, kun hän saapui huoneeseen. Huomatessaan minut hän ryntäsi luokseni.

”Sisko, oletko kunnossa?” Trevio kysyi ja ei välittänyt matolle pullosta valuneesta alkoholista, jonka tuoksui alkoi leijua ympärillämme. Sen palavan suolainen omenan tuoksu alkoi täyttämään huonetta yllättävän nopeasti.

”Minulla on ikävä Keidazia”, sain sanottua itkien. Trevio alkoi auttaa minua nousemaan istumaan, mutta yritin laittaa vastaan.

”Älä, anna minun olla”, sopersin itkien.

”Nouse edes istumaan”, Trevio pyysi ja vastustelustani huolimatta nosti minut istumaan.

”Se on minun syytäni… Minun takiani vanhempamme ovat kuolleet”, aloin sopertaa itkien ja Trevio piti minua takaata veljellisessä halauksessaan.

”Keidaz särki sydämeni ja vei vanhempani… Miten annoin sen tapahtua?” itkeä sopersin humalassa ja Trevio keinutti minua.

”Se ei ollut sinun syysi”, Trevio sanoi välittävästi itkuhuutoni yli.

”Haluan äidin ja isän…Miten en nähnyt vaaraa? Haluan äidin ja isän luo”, itkin kattoa kohti keinuen Trevion halauksessa.

”Anna kaiken tulla ulos”, Trevio sanoi minulle rauhallisesti ja oli luonani siihen asti, kunnes minut piti saattaa nukkumaan voimieni ehtyessä.

Kappaleet, jotka inspiroivat luvussa:

- FF XV – What lies within

- Volfgang Twins – Jörmungandr

- Tekken 5 ost – Antares

- FF X – To Zanarkand

- Titanic OST – The Potrait

- Thor: The Dark World ost – Into Eternity

- Roxen – Alcohol you