HEIZEL
Yritin vielä aamulla ottaa yhteyttä Aversioniin ja kuningatar Deilaan, taas tuloksetta. Aloin sisälläni oikeasti jo hermoilemaan, että oliko Tiscovera ehtinyt ennen minua demonien luokse ja onnistunut saamaan heidät puolelleen. Koska jos oli, olisimme matkalla suoraa surman suuhun. Siksi olisin halunnut mieluummin mennä kokonaan yksin. Tiscovera ei saisi viedä vanhempieni lisäksi kummankaan sisarukseni henkeä.
”Heizel, olisimme valmiita”, Sergei tuli koputtaen ilmoittamaan toimistooni ja käännyin pöytäni edessä olevalta leijaavalta näytöltä katsomaan henkivartijaani.
”Ei vieläkään vastausta?” tummaihoinen haltia kysyi ja pudistin päätäni huokaisten.
”En osaa yhtään sanoa, mitä tästä reissusta tulee, mutta lähden selvittämään asiaa mielelläni nyt, enkä vasta sitten kun on liian myöhäistä”, totesin ja nostin käsiini pöydältä hopeiset rannekoruni ja laitoin ne vielä mustien kynsikkäideni seuraksi, kunnes rakennus jalkojemme alla tärähti voimakkaasti. Otin samassa pöydästä tukea ja Sergei nojautui seinään. Tärinä kesti hetken, mutta sekin oli jo tarpeeksi. Tärinät ja maanjäristykset olivat alkaneet olla päivittäisiä ympäri Phantasonea. Riipukset pitäisi löytää mahdollisimman pian.
”Taisi rauhoittua, lähdetään”, ilmoitin Sergeille, joka myös nousi takaisin pituuteensa, Nyökäten hän lähti perässäni toimistostani ja lähdimme etsimään Charin käsiimme.
Portaali edessämme avautui sumuiselle ja tunkkaisen oloiseen maisemaan. Vettä satoi tihkuttaen ja taivas oli myrkynvihreänharmaa. Ympärillämme oli hiljaista, jos ei laskettu heinäsirkkojen vienoa siritystä. Suomainen sademetsämaisema ympärillämme ei ollut mieltä ylentävä. Enemmänkin tuntui kuin olisimme ajautuneet suoraan kauhuelokuvan lavasteisiin.
”Yh, ei ole kyllä mieltä ylentävä paikka”, Chari sanoi nyrpistäen nenäänsä ja samassa läimäisi reittänsä, johon joku ötökkä oli yrittänyt iskeä ilmeisesti hampaansa ravintoa saadakseen.
”Ei olisi ehkä pitänyt tällaiseen hiostavaan ympäristöön laittaa päälle nahkaisia asuja”, Sergei kommentoi tyynenä samalla, kun katsoin ympärilleni. Totta. Omat nahkashortsini ja puolihameeni tuntuivat jo nyt kuumalta, nahkaisesta vetoketjullisesta paidastani puhumattakaan.
”No, täällä kuitenkin ollaan, mennään”, sanoin ja lähdin kävelemään eteenpäin samalla, kun pitkävartisten saappaideni alla lotisi märkä tummaruohoinen maa.
”Jotenkin pelottavaa, ettei täällä ole ketään lisäksemme…” Chari kuiskasi hiljaa Sergein vierellä.
”Kyllä tuolla näyttää jotain silmäpareja olevan”, Sergei sanoi ja osoitti kulkemamme metsäisen polun vieressä olevalle joelle, jossa oli kymmenen suuren krokotiilin silmäparit ja kaikki tuijottivat meitä. Chari henkäisi peloissaan ja vaihtoi heti Sergein oikealta puolelta vasemmalle, jotta pääsi edes pari senttiä kauemmaksi joen reunasta.
”Ollaan varuillamme, jos ne yrittävät hyökätä”, sanoin hiljaa ja jatkoin rauhallisena matkaa. Veden haltiana tiesin, että osaisin laittaa nuo vesistössä asuvat hirviöt kuriin tarpeen vaatiessa, en vain vieraalla maalla tekisi sitä mielelläni. Varsinkin, kun torahampaisia olentoja sattui olemaan aika iso joukko. Krokotiilit selvästi seurasivat meitä katseillaan, mutta eivät tehneet elettäkään lähteäkseen meitä kohti.
”Kaduttaako jo, että lähdit mukaan?” Sergei kysyi virnistäen Charilta ja nipisti tätä leikkimielisesti kyljestä. Chari inahti kosketusta ja läimäisi Sergeitä rintakehälle välittömästi.
”En, mutta ei tarvitse pelotella!” Chari sähähti ja vain hymähdin heidän edessään ja vilkaisin kaksikkoa. Chari kuitenkin jäi Sergein vetämään kainaloon kävelemään ja jatkoimme matkaa hetken hiljaisina. Otin shortsieni taskusta pienen kartan, jossa oli Aversionin tärkeimmät maa-alueet ja polut merkittynä.
”Jos tulkitsen karttaa oikein, tämä polku päättyy aukeaan, josta on kolme reittiä tämän polun lisäksi eri suuntiin. Niistä kaksi vie Aversionin kaupunkiin. Katsotaan aukealla kumpi on parempi vaihtoehto edetä”, sanoin ja vilkaisi taas eteeni ja nippa nappa havahduin edessäni olevaan suuren puun juureen ja hypähdin sen yli ennen kuin olisin kompastunut siihen. Tihkusade alkoi muodostua hitaaksi sateeksi ja tunsin, miten hiukseni alkoivat kastua ja lässähtää.
”Olisi pitänyt ottaa sateenvarjo mukaan. Nyt täydellinen poninhäntäni menee hukkaan”, Chari sanoi.
”Toisaalta, jos kimppuumme hyökättäisiin, sateenvarjo olisi vain tiellä”, totesin ja vilkaisin siskoani, joka napsautti sormeansa minua kohti hyväksyvästi.
”Pointti”, hän lisäsi minulle. Kävelimme joitain satoja metrejä, kunnes saavuimme aukealle, jonka keskellä muotoitui vanha tiiliskivimäinen ympyrä ja ympyrän keskellä oli pystytetty pitkä puinen pylväs, johon oli kiinnitetty suuntamerkit pohjoiseen, itään, etelään ja länteen. Otin taas kartan esille ja katsoin sitä tutkien samalla, kun kartan pintaan iskeytyi vesipisaroita. Sergei ja Chari tulivat taakseni katsomaan karttaa myös.
”Eli, me tulimme idästä”, Chari ounasteli ja osoitti kartalla kohtaa, johon portaali oli meidät jättänyt.
”Etelässä ei näittäisi olevan muuta kuin metsää. Eli vaihtoehto on joko länsi tai pohjoiseen menevät polut”, Sergei uumoili ja nyökkäsin.
”Lännen puoleinen polku näyttäisi olevan puolet pidempi matka kävellä, joten sanoisin, että lähdemme pohjoisen polkua pitkin”, sanoin ja kasasin kartan takaisin taskuun turvaan. Sadekin alkoi hieman hellittää, josta Chari kiitti itsekseen.
”Selvä, eiköhän sitten mennä”, Sergei sanoi tyynesti, kunnes samassa kuulimme takaamme pusikoista ääniä. Käännyimme heti valppaina katsomaan, mikä se oli ollut.
”Sanokaa jooko, että se oli vain joku lintu tai pieni harmiton eläin”, Chari pyysi kuiskaten. Sydämeni oli alkanut heti takoamaan nopeampaa, koska en halunnut, että meitä pidettäisiin tunkeilijoina. Katsoin pusikkoihin ja otin pari askelta sitä kohti, kunnes pusikot liikahtivat taas. Sergei otti takkinsa taskusta haulikkonsa esiin samantien.
”Varovasti Heizel”, Sergei sanoi tiukkana ja tuli nopeasti vierelleni. Chari oli takanamme vilkuilemassa ympärille, ettei kimppuumme hyökättäisi mistään muusta suunnasta. Katsoin tarkkaan pusikkoon ja olin näkevinäni jotain oksien ja lehtien seassa. Näytin käsimerkillä Sergeille, että laskisi haulikkonsa samalla kun katsoin pensaikkoon.
”Tulkaa esiin, emme satuta teitä”, sanoin lopulta ja otin pari askelta varmuuden vuoksi taaksepäin ja nyökkäsin Sergeille, että tämä tekisin samoin. Chari kääntyi katsomaan meidän suuntaan ja näki, että eteemme saapui pusikosta kolme lasta repaleisissa ja ränsistyneissä vaatteissa. Vaatteet olivat likaiset ja lapsetkin näyttivät, etteivät olleet joko pitkään aikaan päässeet kunnon pesulle, tai sitten he tykkäsivät leikkiä suoalueella mudassa ja kuravedessä. Kolmikon vanhin tyttö taisi olla iältään kymmenvuotiaan ja nuoremmat poika ja tyttö viiden kuuden vanhoja. Nuorella tytöllä oli mukanaan krokotiilipehmolelu, jonka toinen takajalka oli irti ja se oltiin ommeltu aika kehnoin menetelmin umpeen, ettei pehmolelun pumpulit pääsisi pakenemaan. Lelu näytti muutenkin paikatulta, eikä omistanut toista silmää. Pojalla oli toisessä silmässään arpi ja sen haalea väri kertoi, että silmä oli sokea.
Lapset katsoivat meitä varautuneina ja nuoremmat lapset pysyivät nin sanotun johtajansa takana piilossa. Vanhemman lapsen suomuinen häntä heilahti rauhallisesti pari kertaa hänen takanaan ja hänen keltaisen viiruiset silmänsä katsoivat meitä tarkasti.
”Hei lapset, olen kuningatar-” ehdein aloittaa.
”Tiedämme, kuka olet”, vanhin lapsi sanoi ja hämmästyin hänen pippurista ja hieman kiukustuvaa äänensävyä.
”Miksi olette tulleet tänne?” poika kysyi uteliaana ja vanhempi tyttö työnsi hellästi poikaa paremmin taakseen, kuin suojaavasti.
”Tulimme tapaamaan kuningatartanne Deilaa, asia on tärkeä. Yritimme ottaa häneen yhteyttä, mutta hän ei vastannut yhteydenottopyyntöihini”, kerroin rauhallisesti ja samalla kyykistyin alemmas, että olisin lasten tasolla ja toivon mukaan en niin pelottava.
”Onko täällä kaikki hyvin? Onko kuningatar Deila kunnossa?” kysyin ja katsoin lapsia vuorotellen.
”Hän ja me voimme hyvin!” nuorempi tyttö huudahti yht äkkiä ja hieman jopa pelästyin. Lasten asenne oli töykeä, mutta tavallaan ymmärrän miks. Heitä pelotti ja heidän ulkonäöstä ajatelle voisi sanoa, että kotiolot eivät olleet parhaat mahdolliset.
”Eikö äitisi ole opettanut käytöstapoja?” Chari sähisi hiljaa takanani, tarkoittaen pikkutytön huudahdusta. Olin kiitollinen, että Sergei hyssytteli hänet hiljaiseksi. Tarvitsin lasten apua, että pääsisimme Deilan luo.
”Olisiko silti mahdollista päästä näkemään hänen kuninkaallinen korkeutensa? Voisitteko auttaa meidät hänen linnalleen?” kysyin ystävällisesti lapsilta. He vilkaisivat toisiaan ja kääntyivät taas katsomaan minua. Vanhempi tyttö lopulta nyökkäsi päätänsä pari kertaa.
”Seuratkaa meitä, tiedämme helpon reitin”, tyttö sanoi meille ja pikkulapset lähtivät edeltä juoksemaan pientä metsäpolkua pitkin ja vanhempi tyttö lähti kävelemään heidän peräänsä, vilkuillen taakseen tarkistaakseen seuraisimmeko. Nousin seisomaan ja Sergei kosketti olkapäätäni sanoen:
”Menen ensin” ja lähti tytön perään, minä seuraten ja Chari perässäni.
”Luotatko siihen, etteivät he höynäytä meitä?” Chari kysyi kuiskaten. Vilkaisin häntä.
”Höynäytys on mahdollinen, mutta pitää osoittaa luottamusta heitä kohtaan. Näithän sinäkin, että he ovat kokeneet paljon”, sanoin hiljaksiin Charille. Chari ei näyttänyt niin vakuuttuneelta. Hän oli meistä kahdesta demoneja kohtaan ollut hieman varautuneempi, jopa demonipalvelijoitamme kohtaan. Mutta hän yritti parantaa asennettaan päivä päivältä.
”Kaikki heistä eivät ole yhtä pahoja kuin hän, tiedät sen”, sanoin siskolleni rohkaisevasti, johon hän ei enää sanonut mitään. Samassa törmäsin Sergein selkään ja nahkatakkiin, ähkäisten hämmästyksestä.
”Mitä nyt?” kysyin ihmeissäni.
”Minne olemme oikein menossa?” Sergei kysyi rauhallisesti tytöltä, joka kääntyi katsomaan heitä.
”Entä missä ystäväsi ovat?” Sergei lisäsi ja huomasi, että pienemmät lapset olivat hävinneet.
”He lähtivät juoksemaan edeltä ilmoittamaan tulostanne. He tuntevat nämä suoalueet paremmin kuin omat taskunsa”, tyttö sanoi pieni hymy kasvoillaan.
”Ettekö luota meihin, koska olemme demoneita?” tyttö kysyi suoraan.
”Kyllä me luotamme, mutta eikö nämä metsät ole vaarallisia noiden krokotiilienkin takia?” Chari kysyi ja vilkaisi ympärilleen.
”Ei, krokotiilit eivät hyökkää kimppuumme, ellei kuningattaremme niin päätä”, tyttö sanoi ja samassa kuului lasten huutoa ja tyttö kääntyi katsomaan eteensä.
”Lian ja Shion! He ovat vaarassa!” tyttö huusi ja samassa lähti juoksemaan ääniä kohti.
”Hei! Odota!” Sergei huudahti ja lähti juoksemaan perään, minä ja Chari seuraten. Märkä ja mutainen maa teki juoksemisesta hieman haastavaa, mutta pysyimme tytön perässä, joka juoksi ikäisekseen yllättävän nopeasti. Tyttö juoksi pusikoiden sekaan ja teimme saman, mutta toisella puolella ihmettelimme, kun tyttö oli hävinnyt. Katsoimme ympärillemme ihmeissämme.
”Minne hän katosi?” Chari kysyi.
”Täällä!” tyttö huusi vähän matkan päästä vasemmalta puoleltamme ja lähdimme juoksemaan tämän perässä.
”Mistä olemme varmoja, ettei tämä ole ansa?” Sergei kysyi minulta.
”Emme mistään, mutta myöhäistä perääntyäkään”, vastasin ja juoksimme tytön perässä, joka ei ollut jäänyt odottamaan meitä, vaan jatkoi juoksuaan. Sykkeeni kasvoi niin juoksusta kuin jännityksestäni. Hitto, jos tämä olisi ansa. Toivoin koko sydämestäni, että kyseessä oli lapsille tapahtunut onnettomuus.
”Odota meitä!” yritin huutaa kauempana juoksevan lapsen perään, kunnes samassa sivusilmässä huomasin jonkun varjon ja samassa joku hyökkäsi oikealta puolelta päälleni.
”Heizel!” kuulin Sergein ja Charin huudahtavan samaan aikaan, kun tunsin jonkun minua pidemmän kaatavan minut allensa. Refleksini ja adrenaliinini poksahtivat esiin samantien ja pyörätin itseni paremmin hyökänneen öykkärini alle, työnsin itseäni eteenpäin ja potkaisin molemmilla jaloilla vatsaan, jotta sain hänet pois päältäni. Katsoin edessäni ähkäisevää miestä ja pyyhkäisin alahuultani sormellani, koska veren rautainen maku kertoi haavasta. Mies naurahti.
”Et olekaan ihan avuton tyttö”, mies sanoi.
”Nainen sinulle”, sanoin hampaita kiristäen ja samassa märkää maata koskettaen loin maanpinnalla olevasta vedestä köyden, joka otti kiinni miehen jalasta ja kompastutti tämän maahan mätkähtäen. Sergei juoksi paikalle ja osoitti miestä haulikollaan vihaisena.
”Kuinka kehtaat hyökätä Riyzekien kuningattaren kimppuun?” Sergei kysyi ääni raivoa täynnä. Chari auttoi minut ylös ja katsoessani ympärillemme ymmärsin, että meidät oli piiritetty.
”Sergei, laske ase”, pyysin.
”Miksi?” Sergei kysyi.
”Laske nyt vaan”, pyysin ja Sergein nostaessa katseensa miehestä pois, hän huomasi, että olimme alakynnessa. Mies nousi seisomaan ja pyyhkäisi mustaa nahkaista pitkää liiviänsä, jonka hupun alla hän oli piilottanut kasvojansa. Hän nosti huppunsa pois ja katsoi meitä pimeyden ruskeilla silmillään hymyillen. Hänen ei tarvinnut sanoa meille mitään, kun kuulimme taivaalta syvän karhun karjuntaa muistuttavan kovan äänen ja meitä piirittäneet demonit antoivat tilaa suurelle mustalle lohikäärmeelle, joka rauhallisesti liisi yllämme ja lähti laskeutumaan alas.
”Lohikäärme… Kuningatar Deilalla on lohikäärme”, Chari sanoi ja katsoi lohikäärmettä samaan aikaan kauhuissaan, mutta ihmeissään. Mietin aivan samaa pääni sisällä. Lyöttäydyimme yhteen henkivartijani ja siskoni kanssa, kun komea lohikäärme laskeutui muristen maahan. Sen musta panssarimainen iho kiilsi kuin kristalli pienine vihreine ja sinisine yksityiskohtineen ja hohtavat silmät katsoivat meitä uhkaavana. Olento karjaisi kovaa, kun hänen selästään laskeutui harmaaihoinen nainen, jonka toinen puoli kasvoista oli saanut vakavan palovamman. Mietin, oliko moinen tullut, kun hän oli yrittänyt kouluttaa karjuvaa lemmikkiänsä. Hänen musta kokomekkonsa liehui tuulessa ja mustassa kruunussa roikkuvat helmet kilisivät kuin tuulikellot. Naisen seurassa laskeutui pitkä, musta ja puinen sauva, joka toimi ilmeisesti demonin kävelytukena myöskin. Oli hämmentävää nähdä nuori naishenklö kävelemässä hieman linkuttaen, mutta varmaan kasvojen lisäksi lohikäärmeen kouluttaminen oli vaatinut muutakin.
”Minä taasen haluaisin kysyä teiltä, kuinka te julkeatte tunkeutua valtakuntaani?” Deilan matala ääni kysyi.
”Arvon kuningatar Deila”, aloitin ja vienosti kumarsin päätäni, kahden seuralaiseni tehden samoin.
”Jätä muodollisuudet, minä en tee niillä mitään”, Deila vastasi samantien ja käännyin katsomaan häntä taas selkä suorana.
”Mitä teet täällä Heizel?” Deila kysyi minulta ja hieroi samalla sauvaansa hellästi.
”Et vastannut yhteenottopyyntöihini, joten halusin tulla kasvotusten katsomaan oletko kunnossa alamaistesi kanssa”, vastasin rehellisesti ja samalla vilkaisin minun kimppuun käynyttä miestä, joka käveli rennosti Deilan luokse.
”En vastannut en, ei teitä ole kiinostanut minun ja alamaisteni asiat viimeisiin vuosiin, niin koin, että miksi kiinostaisi nytkään”, Deila vastasi rehellisesti ja samalla huomasimme, että demonit pienensivät piiriä ympärillämme.
”Deila, kuuntele, pyydän. Tiscovera on palannut ja varmasti janoaa kostoa”, sanoin totisena ja nostin käsiäni hieman ylös rauhan eleenä, ettei aikeemme olleet pahat.
”Eikö se olisi hyvä asia? Ettehän te ole välittäneet meistä hänen jälkeensä juuri lainkaan, näet varmaan sen meistä”, Deila sanoi nyrpistäen nenäänsä. Vilkaisin demoneita, joiden vaatteet ja ulkonäkö olivat hieman rajumpaankin kuin mitä lapsilla. Näin myös heidän seassaan meitä höynäyttäneet lapset, jotka katsoivat meitä tyytyväinen hymy kasvoillaan.
”Jos tarkoitat teillä minua ja muita kuninkaallisia niin voin sanoa suoraan, että olen yrittänyt pitää puolianne ja olen ihmetellyt, ettet ole saapunut kokouksiin”, sanoin pyyteettömästi.
”Johtuisiko se siitä, että kokouksissa ei ole tarkoitus parantaa demonien asemaa?” kuulin tutun äänen takaani ja tuntui, kuin sydämeni olisi pysähtynyt muutamaksi sekunniksi. Kuulin, kuinka hän käveli paikalle ja käännyin hitaasti katsomaan taakseni. Tunnistin hänet samantien. Siinä hän oli.
Sergei ja Chari kääntyivät katsomaan myös taakseen ja näin heidän silmistään ja katseestaan, etteivät he voineet uskoa kuulemaansa tai näkemäänsä. Chari henkäisi heti melkein itku kurkussa järkytyksestä.
”Hän… hän on oikeasti…?” Chari ehti aloittaa, mutta ei ehtinyt sanoa asiaansa loppuun, kun Tiscoveran takaata ilmestyi jo minulle kuolemattomaksi tutuksi tullut mies, Keidaz.
”Helvetti…” Sergei ehti kuiskata sähähtäen, kunnes samassa hänet ja Chari kahlittiin kädet selkien taakse ja heistä molemmista piti kaksi demonia kiinni. He yrittivät rimpuilla, mutta Sergeitä iskettiin nyrkillä vatsaan ja Charin kaulasta pidettiin kuristavasti kiinni. En ehtinyt itsekään tekemään mitään, kun joku vahva henkilö otti minusta otteen ja väänsi käteni selän taakse. Äännähdin kivusta ja yritin rimpuilla vastaan, kunnes tunsin veitsen kyljessäni.
”Uskoisin, että sinulle on parempi olla paikallasi”, kimppuuni hyökännyt mies kuiskasi korvaani.
”Tulet katumaan tätä”, ärähdin hänelle vihaisena, kunnes katsoin, kuinka eteeni yhä lähemmäs asteli nainen, joka oli ollut painajaisissani. Nainen, joka oli aiheuttanut tuhoa ja kuolemaa. Nainen, jonka sydän oli yhtä kuollut kuin eläimenraadollaa. Nainen, joka tappoi vanhempani.
”Pitkästä aikaa, äpärä”, Tiscovera sanoi minulle lopulta omahyväinen hymy kasvoillaan.
Kappaleet, jotka inspiroivat luvussa:
- Final Fantasy X-2 ost – Mission Start
- Sly Cooper 1 ost – The Swamp’s Dark Center
- Sly Cooper 1 ost – A Ghastly Voyage
- Detroit: Become Human ost – The Garden
- Dog’s Life ost – Dog Pound
- Detroit: Become Human ost – Now
- The Hobbitt: The Desolation of Smaug ost – Flies and Spiders
- Final Fantasy XV ost - Hellfire
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti