VUOSIA SITTEN
HEIZEL
Makasin suuren laiturin juurella ja silitin lähelleni tulleen uteliaan miekkavalaan päälakea hellästi. Valaan pinnan sively rauhoitti minua. Silmiäni särki kaikesta itkemisestä ja kaipasin nyt vain meren seuraa.
”Elämänne on niin yksinkertaista, saatte vaan metsästää ruokaa ja uida”, sanoin hiljaisena ja valas äännähti minulle jotain. Ikään kuin se olisi ymmärtänyt sanomisiani. Että se olisi halunnut vastata, ettei heidänkään elämä ollut ruusuilla tanssimista. Huokaisin syvään ja huomasin, että vedestä nousi toinen valaan innostunut pää ja sivelin esille tullutta yksilöä vuorostaan. Molemmat näyttivät nauttivan siitä, miten huomioin niitä kuin omistaja lemmikkiään.
”Voisinpa vain uida kanssanne”, sanoi haaveillen. Olisi ihanaa vain uida ympäriinsä, nähdä Phantasone vedenalaisesti. Sen kaikki olennot ja löytää paikkoja, joissa kukaan ei ole koskaan käynyt. Seikkailla miekkavalaiden laumassa ja nauttia täydestä vapaudesta. Ilman minkäänlaisia velvollisuuksia. Se, jos mikä vasta olisi elämää.
”Arvasinkin, että olisit täällä”, kuulin tutun lempeän äänen ja pyyhkäisin heti silmiäni. Tuskinpa se paljoa auttaisi. Olin itkenyt silmäni niin turvoksiin, että minua hävetti suunnattomasti. Siksi olin vältellyt kaikkia tänään.
”Täällä saan olla useimmiten rauhassa”, vastasin luokseni kävelevälle kauniille punahiuksiselle naiselle, jonka upea keltasininen leninki kulki hänen mukanaan, kuin tuulessa liehuava hento huivi. Keltaiset kimaltavat yksityiskohdat loistivat auringonvalossa, mutta hänen hopean sininen kruununsa ei ihan sopinut asun kanssa. Mutta äiti piti keltaisesta väristä, joten hän käytti sitä, aivan sama sopisiko se hänen kruununsa kanssa.
”Saanko häiritä rauhaasi ja istuutua seuraan?” äiti kysyi minulta ja vilkaisin miekkavalaita kohti, jotka sukelsivat takaisin veden alle. Merkkinä, että olisi aika jättää nämä vedenpinnan yllä olevat otukset rauhaan ja jatkaa matkaa. Käännyin lopulta katsomaan äidin punaruskeisiin silmiin ja nyökkäsin. Nainen istuutui viereeni varovasti, siirtäen leninkiä pois altaan, että hänen olisi mukavampi olla. Hän nosti kätensä ja siirsi hiuksiani korvani taakse. Siirsin katsettani pois, koska en halunnut hänen näkevän, miten alamaissa olin.
”Tiedäthän, että isäsi haluaa sinun olevan häntä parempi hallitsija sitten kun on sen aika”, äiti sanoi minulle ja katsoin edelleen muualle. Tunsin, miten äidin käsi laskeutui sivelemään selkääni lohduttavaksi. Se sai silmäni kirvelemään taas kyyneleistä ja huokaisemaan raskaasti.
”Se on niin vaikeata… En ikinä opi kaikkea ja jos teistä aika jättää liian pian ja jotain jää kesken, pilaan varmasti kaiken”, selitin itkien ja pyyhkäisin toisen käden sormilla silmiäni. Äiti jatkoi selkäni silittämistä ja kuunteli minua.
”Olet vasta teini-iässä Heizel. Ja olet alkanut harjoittelemaan kuninkaallisia velvollisuuksia vasta kuukausi sitten”, äiti sanoi yrittäen olla lohduttava. Purin huuliani ärtyneenä.
”Mutta minun olisi pitänyt nyt heti onnistua ensimmäisessä kuninkaallisessa tapaamisessa. Sen sijaan koko ajan puhuin vieraista etunimillä ja vasta myöhemmin tajusin, etten ollut käyttänyt etuliitteitä”, selitin ärtyisänä enkä voinut estää kyyneleiden laskeutumista silmistäni pitkin kasvojani. Minun oli pitänyt lukea vaikka mitä muistiinpanoja ja kirjoja. Kirjoittaa isän sanelemia kirjelmiä, tehdä niin monet pistokokeet että pääsin ne varmasti läpi ja ulkoa opetella suvumme politiikkaa ja arvoja. Se kaikki oli niin raskasta. Olin alkanut ikävöimään entistä koulunkäytiäni ja taisteluharjoituksia Ninjan ja Salamin kanssa koulun pihalla.
”Kaikki hauska viedään minulta vain sen takia, että olen tuleva kuningatar”, sanoin katkerana ja käännyin katsomaan äitiäni, joka silmillään kertoi, että saisin antaa kaiken pahan tulla ulos.
”Sinusta tulee varmasti aivan mahtava kuningatar”, äiti sanoi kannustavasti. En olisi jaksanut kuulla sitä.
”Entä jos en halua olla kuningatar? Miksi ette voineet jättää lasten tekoa Chariin ja pakottaa hänet opiskelemaan kuningattareksi?”, kysyin jo kiukustuneena ja äiti lopetti selkäni silittämisen. Mietittyäni sanojani, aloin kyynelehtiä lisää. Olin loukannut äitiä.
”Anteeksi äiti, en tarkoittanut”, sanoin nyyhkien. En ehtinyt pyytää uudestaan anteeksi, kun nainen vierelläni veti minut lämpimään halaukseensa. Hänen otteensa oli äidillinen, mutta tiukka. Äiti kertoi, ettei hänen halauksestaan lähdetty ennen kuin hän antaisi luvan.
”Perheemme ei olisi samanlainen ilman sinua Heizel. Älä siis todellakaan ajattele, että olisi helpompaa ilman sinua”, äiti sanoi hellästi korvaani ja samalla silitti hiuksiani. Sain kierrettyä käteni hänen ympärilleen ja itkin hänen rintaansa vasten.
”Anna kaiken tulla ulos, ei ole mikään kiire”, kuulin äidin sanovan minulle ja sillä hetkellä tunsin itseni turvassa olevaksi. Tässä halauksessa oli hyvä olla. Todella hyvä.
”Kun sain sinut ensikertaa käsiini isäsi sylistä, arvaa mitä hän sanoi?” äiti sanoi pienoisen hiljaisen hetkemme jälkeen. Nousin katsomaan kysyvänä naista edessäni. Hänen lämmin, keltaisella kynsilakalla lakatut sormensa kosketus pyyhkäisi kyyneleitä silmieni alta samalla, kun vastasi kysymykseensä puolestani:
”Hän sanoi, että sinä tulisit olemaan viimeisemme. Että sinusta tulee jotain mahtavaa”, äiti kertoi ja katsoi minua silmiin rakastavasti. Olin hyvin hämilläni sanoistani.
”Mutta olen vain pettymys hänelle”
”Onko hän sanonut niin?”
”Ei, mutta..” yritin aloittaa ja äiti otti kasvoni käsiensä väliin ja nosti katseeni häneen.
”Isäsi ei ole pettynyt yhteenkään teistä. Hän näkee, kuinka kovasti yrität. Jos hän näkee, että sinusta tulee mahtava kuningatar, niin sinusta tulee”, äiti rohkaisevasti saneli minulle ja nyyhkäisi vielä pari kertaa. En jaksanut enää sanoa vastaan. En enää edes keksinyt, mitä sanoa.
”Minä näen myös, kuinka yrität parhaasi. Sinun vain pitää olla lempeä ja maltillinen itsellesi. Etkä tule olemaan yksin. Sinulla on Trevio ja Charidey. Ja myös meidät. Perheesi”, äiti sanoi minulle hymyillen. Sain lopulta pienen hymyn kaaren suulleni ja se sai äidin hymyilemään enemmän.
”Niin sitä pitää kultani”, äiti sanoi ja antoi minulle hellän suukon otsalleni.
”Voisin käydä pyytämässä anteeksi käytöstäni aiemmin tänään”, sain sanottua lopulta, vaikka minua alkoi heti pelottamaan, kun sanoin sen ääneen. Ajatuskin isän kohtaamisesta kiukkukohtaukseni jälkeen jännitti.
”Se on hyvä idea. Mutta muista sanoa, että tarvitset aikaa oppia kaiken”, äiti sanoi minulle tomerasti ja nousi lopulta ylös. Hän ojensi kätensä ja tartuin niihin hymyillen. Äiti veti minut kevyesti ylös, otti minut kainaloonsa ja lähti kävelemään kanssani pois laiturilta. Jos koskaan saisin omia lapsia, haluaisin olla kuin oma äitini on. Äidillinen ja rakastava, mutta myös topakka. Toivoin koko sydämestäni, että minuun olisi periytynyt isäni itsepäisyyden lisäksi äidin perhekeskeistä puolta. Puolta, joka halusi suojella ja tukea omiansa viimeiseen asti.
Kappaleet, jotka inspiroivat lukua kirjoittaessa:
- Plumb – In my arms
- Pearl Harbor Soundtrack - Tennessee
- Carola – "Invincible" (Cassandran tunnusbiisi)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti