HEIZEL
Avasin varovasti silmiäni. Niihin alkoi särkeä välittömästi, kun katossa roikkuva kirkas lamppu paistoi kasvoilleni.
”Heizel, kuuletko minua?” kuulin hennosti Xiaran äänen. Kuin kaikuvana kutsuna. Nielaisin ja tunsin, kuinka kuiva kurkkuni oli. Yskähdin ja availin silmiäni vielä lisää, kunnes näin mustahiuksisen nuoren noidan oikealla puolellani.
”Missä olen?” kysyin. Yritin lähteä heti nousemaan, vaikka vartalooni koski. Xiara painoi kättään hellästi rintakehääni vasten. Merkkinä, etten saisi vielä nousta. Painoin pääni tyynyä vasten.
”Olet valtakunnassasi sairaalaosastolla”, Xiara ilmoitti ja etsi taskustaan jotain. Lopulta hän löysi pienen taskulampun ja pyysi minua seuraamaan sen valoa. Seurasin sitä hiljaisena. Päässä tuntui raskaalta. Kuin joku olisi kumauttanut minua kaulimella suoraan päähän. Puhumattakaan kyljessäni olevasta kivusta, joka muistutti minua olemassa olollaan heti kun pystyi.
”Jä-jätkät”, sanoin hiljaa ja noita otti minua hellästi kädestä kiinni.
”Bändisi jäsenet ovat kaikki kunnossa”, hän kertoi minulle ja huokaisin raskaasti helpotuksesta. Luojan kiitos. Ninja olisi tappanut minut, jos hänen kihlatulleen olisi käynyt jotain. Suljin silmäni hetkeksi samalla, kun kuulin Xiaran hakevan minulle vettä. Muistelin viimeksi näkemääni kuin elokuvana. Oli räjähdys, kauhua, tajuttomia, paniikkia. Ja…
”Saatiinko Keidaz kiinni?” kysyin samantien ja räväytin silmäni auki minua kohti tulevalle nuorelle naiselle. Xiara pysähtyi heti ja jäi katsomaan minua.
”Mi-mistä puhut?” hän kysyi ja katsoin häntä hetken aivan hiljaa.
”Keidaz, hän on elossa. Ja hänellä on joku nainen apunaan. He aiheuttivat räjähdyksen”, selitin samantien noidalle, joka käveli sänkyni luokse ja laski vesilasin vieressäni olevalle pöydälle.
”Heizel. Räjähdys johtui rikkoutuneista suurista kaiuttimista. Niiden turvallisuutta ei oltu ilmeisesti tarkastettu kunnolla”, Xiara kertoi minulle ja jäin katsomaan häntä silmät suurina.
”Kuka niin on sanonut?”
”Uutisissa kerrottiin niin”, tuntui kuin vajoaisin sänkyyn. Kaiuttimet? Ei varmana ollut.
”Ei vaan Keidaz se oli! Hän aiheutti sen räjähdyksen. Onko poliisit tarkastanut valvontakamerat? Ihan varmasti niissä näkyy, kun otin yhteen sen hänen uuden punapäänsä kanssa”, sanoin tiukkana ja irvistin samantien ja otin päästäni kiinni. Särky oli tehdä minut hulluksi.
”Ota tämä ja juo”, Xiara sanoi oitis ja antoi minulle valkoisen suuren pillerin. Katsoin pilleriä, kunnes laitoin sen suuhuni ja join koko vesilasin lääkkeen ottamisen kanssa. Vesi tuntui hyvältä ja kylmältä. Tunsin koko vartaloni läpi, miten se loi helpotusta janoiseen minääni.
”Kaikki valvontakamerat tuhoutuivat räjähdyksen aikana. Ja huomattiin, että käytävillä olleet kamerat oli ammuttu. Ne eivät saaneet tallennettua, kuka ne olisi ampunut”, Xiara kertoi ja huokaisin raskaasti ja viha alkoi nousta sydämeeni.
”Totta kai. Se helvetin kiero”, manasin ja lähdin lopulta nousemaan ylös.
”Sinun ei pitäisi nousta vielä, kylkesi haava ei ole parantunut tarpeeksi. Saan sen iltaan mennessä entiselleen”, lääkitsijänoita alkoi sanomaan minulle ja yritti estää lähtöäni. Pidin kyljestäni kiinni noustessani sängyn reunalle ja siirsin hellästi Xiaraa pois tieltäni.
”Tänään on aivan varmasti kokoontumiinen. Minun on oltava paikalla, vaikka sitten kylki huonona. Hoidetan se kuntoon myöhemmin”, ilmoitin itsepäisenä. Xiara huokaisi ja totesi:
”Kuten haluat”
Päästyäni sairasosastolta lähtemään ja vaihtamaan vaatteet sainkin tietää, että kokoontuminen on iltapäivästä. Varasin itselleni auton Gelgoriaan. Sergei oli pientä päävammaa lukuunottamatta kunnossa, joten olin kiitollinen, että hän lähti mukaani. Onhan se hänen velvollisuutensa, mutta en olisi vaatinut häntä lähtemään, jos hän olisi ollut huonommassa vedossa. Ja rehellisesti en halunnut matkustaa yksin. Tiesin, mitä olin nähnyt ja kokenut eilen. Keidaz on elossa ja valmiina vainoamaan minua. Katsoessani ohikiitäviä maisemia mieleeni palautui ne hetket, kun meillä oli ollut hauskaa. Hän oli tuonut ruusuja, suonut huomiotansa, antanut suudelmia. Ja lopulta vienyt neitsyyteni. Kaikki tuo oli ollut vain valhetta. Yhtä suurta näytelmää. Ja se hinta, mikä siitä tuli maksuksi, kun kaikki paljastui, sai silmäni kirveltämään ja purin huultani. Ne eivät olleet sydänsurun kyyneliä. Ne olivat vihan ja katkeruuden kyyneleitä. Sydämeni lisäksi hänen oli pitänyt rikkoa perheeni.
”Heizel?” kuulin Sergein ääneen ja käännyin katsomaan tummaihoista haltiaa. Hän katsoi minua kysyvänä. Huokaisten pyyhkäisin itkuisia silmiäni, mutta yritin varoa meikkiäni, jonka olin saanut taiteiltua kasvoilleni.
”Ajattelin Keidazia”, vastasin suoraan. Sergei ei kääntänyt katsettaan minusta.
”Oletko aivan varma, että näit juuri hänet?” Sergei kysyi minulta ja katsoin häntä kiukkuisena. Olin kertonut hänelle, sisaruksilleni ja Tareinelle mitä olin nähnyt. Ja kuinka elävä Keidaz oli hyökännyt kimppuuni ja haavoittanut minua. Ja se katse heidän silmissään. Se katse, joka kertoi, että heistä puhuin omiani.
”En kuvitellut häntä. En todellakaan vitsailisi tällaisesta”, vastasin hampaideni välistä kireänä. Sergei huomasi sen ja hän suoristi selkänsä. Merkkinä minulle, ettei pelkäisi tunteideni purkautumista.
”Aiotko kertoa sen kokoontumisessa?” hän kysyi minulta rauhallisesti.
”Totta kai aion! Keidaz on uhka. Ei se räjähdys johtunut mistään helvetin kaiuttimista, vaikka uutiset niin väittävät”
”Entä, jos muut eivät usko sinua?”
”Minähän laitan heidät uskomaan. Olen kuningatar ja sanoihin pitää reagoida vakavasti”, Sergei katsoi minua silmiin. Näin hänen harmaassa katseessaan pientä vaikuttuneisuutta, mutta myös varovaisuutta.
”Ihan varmasti saat heidät kuuntelemaan. Mutta tuo mitä kerrot on vaikea uskoa, koska rauhaa on ollut kauan”, Sergei sanoi lopulta pudistin päätäni ja käännyin katsomaan Gelgoriaa, joka häämötti edessämme.
”Rauhaa ei ole ollutkaan. Se todistui minulle eilen”, sanoin kylmäävästi itsekseni.
Gelgoriassa oli täysi kohina päällä. Kaikkialla vilisi toimittajia ja kaikki yrittivät päästä sairaaloihin tapaamaan rakkaitansa ja tunnistamaan kuolleita. Suuri areena, jossa Säzonea oli ollut tarkoitus juhlia seisoi paikoillaan, mutta tuhoutuneena. Sen kristallinen katto oli täysin rikkoutunut. Ohi ajaessa näin, kuinka vainajia ja kadonneita etsittiin rakennuksen raunioista. Se kusipää teki tämän…
Automme pysäköitiin suuren kristallin vaalean kartanon eteen, jonka ylhäinen olemus tuli esille auringonpaisteessa. Aurinko hiveli sen upeita veistoksia ja seinämiä. Ja se hively jatkoi spiraalimaisiin tolppiin, joita oli kahdeksan kartanon sisäänkäyntiin menevällä kivipolulla. Tolpissa roikkui kahdeksan lippua, jotka kuvastivat valtakuntien vaakunoita, joissa oli kuvattuna valtakuntaan yhdistävä eläin. Noustessani autosta huomasin, että paikalle laukkasi neljän valkoisen yksisarvisen vetämä ylväät vaunut. Yksisarvisten pysähtyessä hirnuten, vaunujen ohjaaja hyppäsi välittömästi maahan ja avasi vaunun oven. Sieltä astui komea vaaleahiuksinen haltiamies, joka ojensi kättään ja siihen tarttui hento minun ikäiseni haltianeidon käsi. Vaunuista laskeutui sulavasti blondit hiukset ja jäänsiniset silmät omistava Jolinien kuningatar, jonka punainen vartaloa myötäilevää asua ei voinut olla huomaamatta. Hän oli kuin punainen keskipste Jolinien vihreänsävyisessä värimaailmassa. Naisen kääntyessä katsomaan minuun ja osoittaessaan pelkkää halveksuntaa minua kohtaan, pudistin vain päätäni ja lähdin jatkamaan matkaani kohti kartanoa. Sergei seurasi minua kuuliaisena ja ovelle päästyämme, vartijat kumarsivat ja avasivat meille oven. Astuin sisälle kartanon valkeaan marmoriseen aulaan, jonka valkeus sai minut melkein voimaan pahoin. Kaikki tuntui niin siistiltä. Koin, että olisi pitänyt kenkien sijasta kävellä sukkasilteen, mutta siitäkin olisi varmasti jäänyt likaisia jälkiä siivoojille puhdistettavaksi.
”Kuningatar Heizel”, eräs sihteerinainen tuli luokseni ja kumarsi päätänsä.
”Toivottavasti matkanne meni hyvin. Tulkaa niin saatan teidät kokoontumissaliin”, sihteeri sanoi ystävällisesti ja pirteästi. Olikohan tämän paikan työntekijöille sanottu, että hymyä pitää näyttää eillisistä tapaamisista huolimatta? Näin sihteerin pirteyden läpi, ettei hän ollut niin iloinen kuin yritti antaa ymmärtää. Mutta en tuomitse, eillinen oli varmasti monelle rankka ja aiheutti paniikkia koko Phantasonessa.
Seurasin sihteeriä suoraan eteenpäin pitkin valkeaa marmoriamaista lattiaa pitkin. Käytävän seinillä oli maalauksia valtakuntien entisistä hallitsijoista mahdollisten aviopariensa kanssa. Nähdessäni vanhempieni taulun jouduin kääntämään kasvoni takaisin eteen. Minulla ei ollut nyt aikaa keskittyä itkemiseen. Heidän maalauksen näkeminen toi minulle aina mieleen valtavan virheeni, joka mahdollisti heidän poismenonsa.
”Olkaa hyvä ylhäisyys”, sihteeri sanoi minulle lopulta. Hän avasi minulle oven ja osoitti kädellään kunnioittavaksi, että saisin astua sisään. Vedin syvään henkeä ja käännyin katsomaan Sergeitä.
”Nähdään, kun kokoontuminen on ohi”
”Onnea”, Sergei ilmaisi minulle ja käveli muutaman muun kuninkaallisten vartijoiden vierelle. Hän otti arvokkaan asennon ja jäi katsomaan eteensä, kädet selkänsä takana, kuten muillakin henkvartijoilla. Käännyin lopulta sihteeriä kohti ja nyökäten tälle astuin pyöreänmuotoiseen huoneeseen, jonka seiniin oltiin maalattu suuria mustia puita. Puiden oksat kiertelivät ja mutkittelivat, muodostaen lopputuloksena sukupuut jokaisesta suvusta. Ainoat eroavaisuudet olivat demonit ja vampyyrit. Vampyyreille valittiin aina uusi hallitsija äänestämällä, demoneilla taasen taistelemalla. Siksi heidän entiset hallitsijat kuvailtiin yksinkertaisimpina, koska nämä kaksi lajia olivat vasta muutamien satojen vuosien aikana vasta ilmaantuneet omiksi ”suvuikseen” haltijoiden keskuuteen.
Kävelin kohti omaa istuintani. Pöytä koostui kolmiosta, jonka päissä olivat isoimmat kolme haltiasukua ja loput olivat kolmion ympärillä sijoitettuna paikoillensa. Jokaisen tuoli oli samanlainen, mutta ne oltiin värjätty sukujen tunnusvärien mukaan. Omani oli mustasininen, pienillä hopeisilla yksityiskohdilla. Siksi koko pöytä ja sen ympäristö näytti kuin yhdeltä karkkisateelta. Mutta ymmärsin myös, että väreillä haluttiin korostaa rauhan riipusten erilaisia värejä. Pöydän keskellä pyöri kuvaa eillisista tapahtumista. Uutiset eivät muusta puhuneetkaan.
Kiinnitin huomiota, että henkivartijoiden ulkonäöt kertoivat minulle oikein, vampyyrien kuningas Rangel ja Yryn suvun kuningas Ralff olivat jo paikalla. Astelin rauhallisin askelin tuolien luokse.
”Kuningas Ralff, kuningas Rangel”, sanoin ja nyökkäsin päätäni molemmille kuninkaille vuorollaan, jotka kumarsivat päätänsä takaisin.
”Kuningatar Heizel”, he sanoivat melkein yhteen ääneen. Istuuduin tuolilleni ja huokaisin itsekseni.
”Eikö sinun pitäisi olla lepäämässä?” kuulin oikealla puolella istuvalta vampyyrilta. Käännyin katsomaan hänen komeisiin kulmikkaisiin kasvoihin. Hänen tummanruskeat hiukset kiilsivät ikkunasta säkenöivän auringonvalon huomiossa ja oranssit silmät tuntuivat tunkeutuvan omiini. Vampyyrit eivät pitäneet päivänvalosta. Se sai heidän ihonsa kutiamaan ja he tunsivat itsensä heikommiksi päiväsaikaan. Rangel oli kehittänyt vampyyreille piilolinssit, jotka suojasivat päiväsaikaan auringolta. Vaikka se oli ollut suuri mullistus, ei sitä monikaan terävähammas ollut innostunut käyttämään. Rangelille se oli melkeinpä pakollinen kokoontumisten takia.
”Pitäisi kai, mutta sille ei ole aikaa tällaisena hetkenä”, totesin toiselle ja yritin saada pienen hymyn kasvoilleni. Rangel raapi leuassaan olevaa partaa ja nyökkäili, samalla nojaten rennosti oman tuolinsa selkänojaan.
”Eipä ole ei”, hän sanoi lopulta ja käännyin vilkaisemaan Ralffia, joka katsoi uutisia hiljaisena. Katsoin häntä ja hänen kasvojaan analysoiden. En saanut millään muotoa selville, mitä tunnetta hän tunsi uutisia katsoessa. Hän oli niin tyyni ja ilmekään ei värähtänyt missään vaiheessa. Pian ovi avautui ja näin elegantin mustahiuksisen naisen saapuvan paikalle. Hänen ruskeat silmät ja sileä suklaanruskea iho toi hänen kauneuttaan enemmän esille. Hän olisi näyttänyt upealta vaikka jätesäkki yllään. Hän tiesi, kuinka kantaa itseään.
”Kuningatar Emende”, sanoimme Rangelin kanssa naiselle, joka nyökkäsi meille päätänsä hymyillen. Hän käveli istumaan Ralffin viereen ja katsoin pariskuntaa hiljaisena. Yryn kuningas näytti heti rentoutuvan, kun hänen puolisonsa istuutui hänen viereen, kuiskasi jotain, ja otti tämän kädestä kiinni. Ihailin Emendeä suuresti. Hän näytti ulkoisesti kylmältä kuin pahimmanlaatuinen pakkasyö, mutta kun hänen kanssaan pääsi juttelemaan, hänestä kuoriutui fiksu ja lämminsydämellinen kuningatar.
Lopulta kaikki muutkin saapuivat paikalle ja istuutuivat kukin omille tuoleilleen. Vasemmalla puolellani istuva Salam hyppäsi penkilleen ja jäi istumaan siihen laiskassa asennossa. Hän ei koskaan ottanut kokoontumisia niin vakavasti, että jaksaisi nähdä vaivaa istua selkä suorassa. Nuori kuningas vilkaisi minua hymyillen ja vinkkasi silmäänsä, johon pudistin päätäni huvittuneena.
”No niin, aloitetaan, koska olemme kaikki paikalla”, Ralff puhui ja suoristi kurkkuansa kuuluvasti. Merkkinä, että kuninkaallisten keskeinen juoruilu saisi päättyä ,kun käydään asiaan kiinni. Käännyin katsomaan kaikkia kuninkaallisia vuorollaan kuin tarkistaen, että kaikki olisivat paikalla.
”Hetkinen, missä demonien kuningatar Deila on?” kysyin ääneen, kun huomasin, että Yryn suvun viereiseltä myrkynvihreältä ja mustalta koristellulta valtaistuimelta uupui edustajansa.
”He eivät ilmeisesti halunneet saapua paikalle”, Ralff mietti ääneen ja kuulin Jillin äänen, joka oli niin itseään täynnä, että minun olisi tehnyt mieli oksentaa.
”Me emme tarvitse demoneita tänne. Emme sen jälkeen, mitä Tiscovera teki”, Jill sanoi lopulta ja käännyin katsomaan häntä.
”Tuo on rasistista. Et voi alentaa kokonaista lajia sen takia, mitä sen muutama edustaja on tehnyt”, sanoin vastaan ja Jill kääntyi katsomaan minua vaaleilla vihreillä silmillään.
”Luulisi, ettet sinäkään halua demoneita lähellesi vuosi sitten tapahtuneden asioiden vuoksi. Toisaalta se ei ihmetytä, kun keräilet muiden lajien edustajia puolellesi”, Jill sanoi minulle alentavasti.
”Kuningatar Heizel sentään yrittää ajatella muitakin lajeja, kuin haltioita. Toisin kuin eräät”, vampyyrikuningas sanoi Jilille tyynesti samalla viilaten pitkiä kynsiänsä. Jill vilkaisi torahampaista miestä vihaisena.
”No asia on nyt niin, että demonikuningatar ei saapunut paikalle, emmekä jää odottamaan häntä, joten jatketaan”, Ralff sanoi lopulta väliin. Jokainen meistä kääntyi katsomaan Yryn johtajaa kohti.
”Onko jo saatu selville, mikä se eillinen räjähdys oli?” kuulin heti kimakkaan naisen äänen ja käännyin vilkaisemaan oikealle puolelle. Salamista seuraavilla tuolilla istuivat Jolinit. Jill oli tyynenä ja arvokkaana paikallaan istumassa ja eteenpäin oli nojautunut hänen vaimonsa. Hänen vaaleat hiuksensa hohtivat kuin auringonkukka ja siniset silmät loistivat täynnä halua saada tietää vastauksen kysymykseensä. Lemon oli serkkuni ja inhokkisukulaiseni numero yksi. Emme olleet koskaan tulleet toimeen. Tappelimme jo hiekkalaatikolla siitä, kumpi on parempi. Hän oli isäni siskon jälkeläinen, mutta Lemonin äiti kuoli vuosia sitten suruunsa. Hän oli ollut onneton aviomiehensä syrjähypyistä ja ajan kanssa nainen oli vain kuollut suruunsa. Isälleni se oli ollut kova paikka, koska oli yrittäyt auttaa siskoansa pääsemään jaloilleen, mutta se ei ilmeisesti ollut riittänyt. Äitinsä kuoltua Lemon kihlautui Jillin kanssa ja poisti itsensä Riyzekien listoilta. Hän ei halunnut enää olla sukuumme kytköksissä, vaan halusi olla Jolini. Suvun politiikallinen puoli oli myös kiinostanut häntä enemmän kuin alkuperäisen sukunsa. Riyzekienäkin hän oli sanonut, että meidän pitäisi ajaa vain omaa etuamme, eikä auttaa muita. Sen vuoksi hän ja Jill olivat loistopariskunta. Ilkeitä ja inhottavia haltioita, jotka välittivät vain omasta edustaan. Pyöräytin silmääni toisen kysymykselle, kunnes jäin katsomaan eteeni.
”Tiedämme vain saman mitä poliisit ja uutisetkin. Että suuret kaiuttimet olivat räjähtäneet”, Emende vastasi blondille, joka tuhahti.
”En niele tuota, pitääkö poliisi jotain salassa ja tiedätte jotain?” Lemon kysyi heti perään. Ralff suoristi taas kurkkuansa, kunnes vastasi:
”Emme tiedä vielä sen enempää. Mutta poliisit tutkivat paikkaa ja aion itse mennä tutkimaan räjähdyspaikkaa kokoontumisen jälkeen”, Ralff oli itse tyyneys. Oli aivan sama, mistä puhuimme, hän osasi aina olla rauhallinen. Vaikka keskustelu ei olisi hänen mieleensä.
”Tekisitte nopeammin töitä, eikö teidän suvun täytyisi poliisien edustajana tehdä tarkempaa tutkimusta?”, kuulin Jillin tukevan vaimoansa. Käännyin heti katsomaan Jolinien pariskuntaa.
”Poliisit tekevät varmasti kaikkensa. Ei tällaisia sekunneissa tutkita”, sanoin puolustavasti, vaikka tiesin, että mistä koko räjähdys oli johtunut. Ottaisin asian esille heti, kun voisin.
”Mitä sinäkin tähän sekaannut?” Lemon kysyi nenäkkäästi ja irvistin hänelle inhosta. Lemon irvisti takaisin. Luoja, että vihasin häntä.
”Pysytäänpä asiassa”, Ralff sanoi, kohottaen hieman ääntänsä ja käännyimme katsomaan parrakasta haltiaa, joka nousi ylös ja nojasi pöytään.
”Haluaisin ensin tietää, mikä valtakunnissanne on tilanne. Kuningatar Purona ja Anatak?” mies aloitti ja kääntyi katsomaan hänestä vasemmalla puolella olevaa vanhaa naista, jonka valkoiset hiukset olivat tiukalla nutturalla ja pienet silmälasit silmillään. Hän kääntyi katsomaan violettisilla silmillään häntä puhuttanutta lempeä hymy huulillaan. Hän oli Purona Helejania. Anatak- ninjahaltiavaltakunnan kuningatar ja Ninjan isoäiti. Kutsuimme häntä mahtimummoksi, koska hän oli kokenut monet taistelut elämänsä aikana, mutta henki edelleen pihisi. Hänen positiivinen ja mahtava asenne elämään ja sen kauneuteen oli ihailtavaa.
”Anatakissa on suuri huoli kadonneista omaisista. Muuten on rauhallista, kuningas Ralff”
”Kuningas Cato ja Casper?” Ralff kysyi seuraavaksi ja siirtyi katseellaan Jolien vasemmalla puolella istuvaa pariskuntaa. Peuran sijasta Casperin valtakuntaa voisi edustaa hiiri, koska sellaisina näin heidät. Pikkuisina hiirinä, jotka tanssivat Jolinien pillin mukaan, jotta saisivat pidettyä arvonsa Phantasonen valtakuntien piireissä. Casper ei ollut valtakuntana suuri ja sen ainoa suuri vienituote oli erilaiset kasvit ja yrtit, jotka Jolinit ostivat lääketieteellisiä tutkimuksia varten. Vastapalvelukseksi Jolinit auttoivat Casperia pysymään pystyssä. Kobra väijyi hiirtä ja hyökkäisi, jos se alkaisi oikkuilemaan. Sellaisena olin aina nähnyt heidät.
”No siis tuota… Ei meilläkään varmaan mitään ihmeellistä”, Cato, Casperin kuningas, vastasi lyhyesti. Katsoin häntä tarkkaavaisena. Tämä arkaileva kuningas tuntui hikoavan ja tärisevän. Näin, että hänen kaunis vaimonsa piti hänen kädestään kiinni. Mieleeni tulvi heti, että tämä saattaisi salata jotain. Cato paransi kruununsa paikkaa päässään ja suoristi kurkkuansa. Hänen oranssinvivahteinen asuvalinta tuntui tuovan hänen punastunutta naamaansa enemmän esille. Käännyin katsomaan Ralffia.
”Oletko aivan varma? Kyllä apuja löytyy, jos tarvitsette jotain”, Ralff kertoi rauhallisesti, mutta kuningas Cato pudisti päätänsä.
”Ei ole mitään. Muutama kuollut, mutta ilmeisesti valtakunnastamme ei ollut paljoa katselijoita itse kisapaikalla”, kuningas lisäsi nopeasti. Hän selvästi halusi, että hänelle ja vaimolleen annettu huomio loppuisi mahdollisimman pian. Lopulta Ralff nyökkäsi päätänsä ja kääntyi katsomaan Jilliä.
”Kuninjas Jill ja Jolini?” hän aloitti, mutta samassa kuulin Lemonin ärsyttävän äänen, joka päätti vastata miehensä puolesta:
”Edustajamme olivat hengenvaarassa! Vaadimme korvauksia”, Lemonin ään kihisi kiukusta ja tärkeydestä, joka särähti korvaani yhtä pahasti kuin terävät kynnet luokkataulua vasten. Irvistin itsekseni ja pudistin päätäni pääni sisällä.
”Mutta ymmärsin, että edustajanne olivat ensimmäisten joukossa poistuneet areenalta, kun räjähdys tapahtui? Ettei heille ehtinyt tapahtua mitään”, Ralff kysyi rauhallisesti. Lemon tuhahti ylimielisesti ja jatkoi saarnaansa:
”Siitä huolimatta! Meillä ei ole varaa menettää yhtäkään valtakuntamme jäsentä, eikö niin rakkaani?” Lemon kääntyi kysyvästi katsomaan miestään tukea hakien. Että he kehtasivat. He olivat huolehtineet omiensa saamisesta pois tapahtumapaikalta välittämättä muista. Ja silti vaativat itselleen korvauksia.
”Olen samaa mieltä vaimoni kanssa. Edustajamme olivat aika järkyttyneitä ja tarvitsevat ainakin henkistä apua tapahtuneen vuoksi”, Jill tuki vaimoansa ja silitti hellästi tämän kättä. Minun olisi pitänyt pitää suuni kiinni, mutta heidän käytös meni yli.
”Anteeksi vain kuningas ja kuningatar Jolini, mutta minä olin bändini kanssa aivan räjähdyksen juurella ja Ralffin poika loukkaantui sen vuoksi. Olisitte kiitollisia, ettei teidän alamaisillenne käynyt mitään”, sanoin tiukkana, mutta myös ihmeissäni heidän asenteistaan. Tiesin, että he suojelivat vain omiansa, mutta korvausten vaatiminen tuollaisen syyn vuoksi oli minusta vain törkeää. Lemon kääntyi katsomaan minua murhaavasti. Olisin varmaan seivästynyt kuoliaaksi alta aikayksikön, jos serkkuni katse olisi ollut tappava.
”Älä sinä sekaannu tähän. Sinulla ei ole varaa sanoa mitään, vanhempiensa surmaaja”, Lemon sanoi kylmäävästi ja se puristi sydäntäni. Nyt mentiin jo henkilökohtaisuuksiin ja peräättömyyksiin, joka oli paksua jopa Lemonilta.
”Äläkä sinä vaadi turhuuksia, suvun pettäjä”, uskalsin ilkeillä takaisin ja juuri, kun Lemon oli nousemassa huutamaan vastalausetta minulle, Ralff keskeytti meidät:
”Kuningattaret! Meillä on nyt tärkeämpiäkin asioita hoidettavana kuin välisenne riita”, hän sanoi tiukasti. Vilkaisimme molemmat Ralffia, sitten toisiamme kylmästi, kunnes keskityimme taas olennaiseen. Olinpahan saanut sanottua hänelle takaisin.
”Katsomme, mitä voimme tehdä edustajienne psyykkisen hyvinvoinnin auttamiseksi, onko muita asioita joita haluatte tuoda esille?”, Ralff kysyi taas rauhallisena ja kääntyi katsomaan Jolinien kuningasparia. Molemmat pudistivat päätään arvokkaasti. Ralff nyökkäsi, kunnes kääntyi katsomaan vasemmalla puolella vieressäni istuvaa Salamia.
”Kuningas Salam ja Qjudo?” Ralff kysyi ja kuulin vieressäni, kuinka raskaasti ja tylsistyneenä Salam huokaisi.
”Prinssi, prinssi Salam”, Salam korjasi tulielementin haltiakuningasta, joka katsoi häntä tiukkana. Merkkinä, ettei nyt ollut aika leikkiä vaikeaa teini-ikäistä.
”Emme ole tuoneet tietoa vielä viralliseksi, mutta edustajamme kuoli eillisiltana ja useita valtakuntani jäseniä loukkaantui ja kuoli. Maastani oli saapunut useita kannustamaan maatamme voittoon Gelgoriaan”, Salam vastasi lopulta ja käännyin katsomaan häntä. Minun kävi sääliksi Salamia, koska tiesin itsekin miten vaikeaa oli olla nuori kuninkaallinen ja hoitaa tällaisia tapauksia. Sitten minua alkoi suututtaa, koska tiesin, kuka tämän oli aiheuttanut.
”Miten hän kuoli? Edustajanne siis”, kysyin Salamilta. Hän kääntyi katsomaan minua keltaisilla silmillään ja mietti hetken mitä vastaisi:
”Ampuen. Poliisit kertoivat, että kymmenen luotia oli löytynyt hänen ruumiistaan”, hän sai vastattua lopulta ja kaikki henkäisivät järkytyksestä ja vilkuilivat tosiiansa.
”Mutta tapahtumapaikallahan kaikki tarkastettiin perinpohjaisesti ja kaikenlaiset aseet olivat kiellettyjä”, Purona sanoi ihmeissään ja katsoi Salamia uskomatta korviansa.
”Tuo on vakava asia, jos yksi ase pääsi poliisien valvovien silmien ohi”, Jill sanoi ja kääntyi katsomaan kollegaansa. Ralff katsoi Salamia erittäin jäykkänä. Hän tiesi, että hänen johtamat poliisit olivat tehneet vakavan virheen.
”Lähetämme suruvalittelut ja pahoittelumme. Tuemme edustajanne perhettä ja läheisiä, samaten muita loukkaantuneita, niin hyvin kuin voimme. Annan siitä sanani”, Ralff sanoi arvokkaana, mutta näin hänen silmissään häpeää. Tämän virheen myöntäminen oli selvästi vaikeaa. Hän oli tiennyt asiasta selvästi ennen Salamin sanoja, mutta oli antanut nuoren kuninkaan itse ottaa asian esille halutessaan.
”Ei se välttämättä johtunut poliisien huolimattomuudesta”, sain sanottua lopulta ja kaikki kääntyivät katsomaan minua. Jatkoin välittömästi, mitä tarkoitin:
”Eilen illalla minulle selvisi, että Keidaz on elossa. Hän hyökkäsi kimppuuni punahiuksisen naisen kanssa, jolla oli käsiaseet. Suurimmalla todennäköisyydellä se nainen ampui Qjudon edustajaa”, kaikki taas vilkuilivat toisiansa. Ikään kuin neuvoa hakien, että mitä oikein sanoisivat väittämääni.
”Tuo väite on erittäin vakava kuningatar Heizel”, Ralff sai sanottua ja nousi ylös painottaakseni sanomisiani.
”Tiedän sen hyvin! Mutta tiedän, mitä näin ja keitä vastaan eilen taistelin. Eikö yksikään valvontakamera saanut tallennettua heitä?” kysyin ihmeissäni ja Ralff pudisti päätään.
”Kaikki kamerat olivat rikkoutuneet räjähdyksen aikana tai ne olivat sammuneet sähkökatkoksen vuoksi”, Ralff myönsi ja purin alahuultani ärsyyntyneenä. Niinpä tietenkin.
”Miten se kusipää voisi olla elossa, sehän tapettiin sen siskonsa kanssa viime vuonna”, Lemon kysyi ihmeissään ja käännyin katsomaan häntä.
”Löydettiinkö heidän ruumiitansa koskaan?” kysyin ääneen ja käännyn katsomaan muita. Kukaan ei sanonut mitään.
”Sitähän minäkin. Niin kauan kun ruumista ei löydy, ei voida olla varmoja, onko henkilö kuollut. Jos Keidaz on elossa, se voi tarkoittaa että Tiscoverakin on elossa myös”, sanoin vakavana ja kaikki katsoivat minua hermostuneina. Heistä näki pelkoa, mutta myöskin epäuskoa. Aloin nyt vasta miettimään, että miksi olimme lopettaneet vaarallisten demonien etsimisen. Uskoivatko kaikki, että laavaan putoaminen estäisi mustaa magiaa osaavan demonin aikeita. Että hän olisi vain kuollut tuosta noin vain?
”Se ei voi olla totta. Jos Tiscovera olisi elossa, miksi hän toimisi vasta nyt?” Cato kysyi, vaikka hänen äänestään paistoi selvä huoli.
”Hänellä on voinut olla voimat niin lopussa, ettei ole pystynyt toimimaan kuin vasta nyt. Ja varmasti hän on pistänyt Keidazin asialle ja hankkinut uusia kannattajia. Se nainen hänen mukanansa varmasti kuului heidän ryhmäänsä”, ounastelin ja nojauduin samalla pöytää vasten vakava ilme kasvoillani.
”Entisen miehesi maku punahiuksisista naisista pysyy uskollisena. Mahdoit tuntea itsesi mustasukkaiseksi”, kuulin Lemonin sanovan hiljaa ja se sai Jillin naurahtamaan.
”TÄMÄ EI OLE LEIKIN ASIA!” kivahdin ja koko huoneeseen laski hiljaisuus.
”Olen nähnyt unia hänestä. Tiscoverasta. Useana yönä ja ne tuntuvat todellisilta. Nyt kun kohtasi Keidazin eilen sain varmistuksen, että jos hän on elossa, myös se demoninainen voi olla elossa. Ja hänellä on aivan varmana kosto mielessä ja tuhat kertaa pahempi kuin viime kerralla. Hän edelleen haluaa sen, mitä ei viimeksi saanut. Siksi meidän pitää toimia ennen häntä”, selitin nopeaan sävyyn. Äänessäni kuului epätoivoa, mutta myös anelua, että minua uskoattaisiin. Ralff huokaisi hiljaa.
”Kyllä, heistä puhuttiin, että he hyppäsivät laavan sekaan, kun huomasivat tilanteen olevan heille paha. Mutta tiedettiin, että Tiscovera osasi loitsia. Entä jos hän antoi ymmärtää, että kuoli veljensä kanssa? Entä jos hän laavassa sai itselleen aikaan suojaloitsun hänelle ja veljelleen? Silloin he olisivat päässeet salaa pakenemaan ja uskottelemaan meille, että olisivat kuolleet”
”Kuningatar Heizel, olette olleet kovan stressin alaisena kauan”, kuulin Emenden puhuvan ja käännyin katsomaan häntä.
”Se, että näette noin todentuntuisia unia kertoo, että ette voi edelleenkään hyvin ja siksi teidän pitäisi levätä”, hän jatkoi. En uskonut korviani. Ajattelin, että tästä ryhmästä Emende olisi se, joka tukisi minua. Mutta hän oli samalla linjalla kuin muut, etteivät uskoisi sanojani.
”Todentuntuiset unet kuninkaallisilla pitäisi ottaa aina vakavasti. Niitä ei hirveän usein tapahdu ja jos tapahtuu, silloin on jotain tekeillä”, Salam sanoi ja vilkaisin häntä hiljaisena.
”Mutta jos unille ei ole todistetta, ei niitä voida ottaa vakavasti”, Jill sanoi siihen samantien ja kivahdin taas:
”Juurihan minä kerroin unistani ja eillisestä taistelusta! Loukkaannuin erittäin pahasti hänen viikatteensa kautta. Ikävä kyllä seurustelin hänen kanssaan, kyllä minä tiedän kuka on oikea Keidaz ja kuka ei. Se ei ollut mikään kopio tai harhanäky”, katsoin Jilliä, joka ei kylläkään suostunut katsomaan minua. Tunsin, kuinka näkymätön käsi puristi sydäntäni kääntyessäni katsomaan Ralffia. Tätätkö tämä oli? Minua ei uskottu, koska olin nuori kuningatar ja neito, joka oli menettänyt vanhempansa?
”Te ette siis usko minua?” kysyin kääntämättä katsettani Ralffista. Osoitin Deilan tuolia.
”Kuningatar Deila ei ole täällä. Se voi merkitä, että Tiscovera on saanut hänet puhuttua puolelleen, joka tarkoittaa, että joudumme vastakkain taistelemaan yhtä lajia vastaan. Ja tiedän sen verran, että vaikka osa täällä ei demoneista pidä, Deila ja hänen alamaisensa voivat olla todella vaarallisia. Siksi meidän tulee ottaa yhteys Deilaan, varoittaa häntä ja saada hänet meidän puolelleen ennen kuin se hirviö ehtii”, neuvoin ja osoitin koko sen ajan Deilan paikkaa.
”Olen kuningatar Heizelin puolella tässä asiassa”, Purona sanoi ja kääntyi katsomaan Deilan paikalta Ralffia.
”Demonit ovat pysyneet hiljaisina, mutta jos Tiscoveran palaaminen olisi enemmän tai vähemmän totta, hänen voisi olla helppo saada kuningatar Deila puolelleen”, hän jatkoi ja vilkaistessaan minua, soin Puronalle huuliltani luettavan kiitoksen.
”Mutta edelleen todisteet uupuvat”, kuningas Cato uskaltautui sanoa lopulta tukeakseen Jilliä.
”Väitätkö, että kuningatar Heizel valehtelisi tällaisesta?” Salam kysyi toinen kulma koholla katsoen Catoa, joka sai tämän hermoilevan kuninkaan parantamaan kravaattiansa. Vilkaisin vieressäni olevaa valkohiuksista nuorukaista kiitollisena. Käännyin lopulta taas katsomaan punapartaista kuningasta, joka partaansa hieroen selvästi punnitsi, kenen puolen ottaisi. Vai ottaisiko kenenkään.
”Se on totta, että kuingatar Heizelin unet tulisi ottaa vakavasti. Mutta emme myöskään kaipaa turhaa paniikin lietsontaa missäänpäin Phantasonea”, kuningas Ralff sanoi lopulta.
”Poliisivoimat saavat tutkia kaikki mahdolliset vaihtoehdot ja käydä kamerat läpi, jos jotain tallenteita olisi jäänyt talteen. Kuningatar Heizel menee antamaan lausuntonsa. Katsotaan sitten mitä tehdään”, punaparta sanoi lopulta ja huokaisin ääneen uskomatta sitä, mitä kuulin. Minua ei uskottu eikä otettu vakavasti.
”Et voi olla to-?” olin kysymässä ääneen, kunnes samassa maa alkoi tärisemään lujaa ja otin pöydän reunoista kiinni ihmeissäni.
”Mitä tapahtuu?” Lemon kysyi järkyttyneenä, kunnes maa jyrähti niin, että kaikki huoneessa olleet kaaduimme maahan.
”Maanjäristys. Suojatkaa itseänne!” kuningas Ralff karjui jyrinän aiheuttaman melun yli. Yritin nousta ylös, mutta maan tärinä sai minut kaatumaan heti uudestaan alas. Katosta tippui pölyä ja hälyttimet menivät päälle. Kuulin, kuinka kaiutin lähti päälle ja sen monotoninen ääni ilmoitti, että talo tulisi evakuoida.
”Teidän ylhäisyytenne!” ovelle rynnännyt henkivartija huusi ja juoksi oitis tärinän aiheuttaman hoipertelun vuoksi Jolinien luokse.
”Tulkaa teidän korkeutenne”, henkivartija sanoi ja auttoi kaksikon ulos. Muutkin henkivartijat saapuivat paikalle ja näin kuinka Sergei juoksi luokseni ja auttoi minua nousemaan ylös.
”Nopeasti, meidän täytyy päästä ulos”, Sergei sanoi minulle ja samassa katossa roikkunut kattokruunu tippui suuren pöydän keskelle.
”Evakuoitukaa, nyt!” Ralff käski lopulta ja kaikki lähtivät samaan aikaan ryntäämään huoneesta ulos. Maanjäristys tuntui voimistuvan hetki hetkeltä enemmän. Matka käytävän päässä olevalle pääovelle tuntui niin pitkältä.
”Juoskaa, juoskaa!” Ralff huusi kaikille. Ainoa, joka pystyi ilmiintymään nopeasti oviaukolle, oli Rangel. Hän pääsi ensimmäisten joukossa ulos ja jäi katsomaan jotain edessään. Päästessäni itse ulko-ovelle kaaduin portailla maanjäristyksen vuoksi ja kierryin portaita alas. Ähkäisin kivusta ja Sergei tuli heti perässäni ja auttoi minut ylös. Päästessäni takaisin jaloilleni, maanjäristys oli poissa. Katsoin maata jalkojeni alla. Se ei pitänyt enää minkäänlaista ääntä eikä tärissyt.
”Mitä helvettiä äsken tapahtui?” kuningas Cato kysyi järkyttyneenä ja piti peloissaan olevaa vaimoansa halauksessaan samalla, kun heidän henkivartijansa yritti rauhoittaa kuningatarta.
”En tosiaankaan tiedä”, Ralff myönsi ja kääntyi antamaan käskyn henkivartijalleen, että toisi tutkijoita paikan päälle välittömästi.
”Ei Gelgoria ole aluetta, jossa tapahtuisi maanjäristyksiä”, Purona sanoi ja piti miehensä kädestä kiinni.
”Se on enemmänkin Anatakin mailla tapahtuvaa”, Puronan mies kertoi ja katsoi ympärilleen. Huomasin itsekin, että lähettyvillä olleet alamaiset olivat hysteerisiä ja peloissaan. Rakennukset olivat taas saaneet ruhjeita järistyksen myötä. Maa oli noussut paikoittain ja oli saanut Gelgorian näyttämään siltä, kuin maailmanloppu olisi tullut.
”Miten Harmoniatar voi aiheuttaa tällaista meille?! Mitä pahaa olemme tehneet?”, Lemon kysyi kivahtaen ja katsoi meitä kaikkia vuorollaan.
”Koska Harmoniatar ei ole siellä missä pitäisi”, Rangelin ääni kuului. Huomasin, että hän oli seisonut täysin samassa paikassa, mihin oli jäänyt rakennuksesta poistuessaan.
”Mitä tarkoitatte kuningas Rangel?” kysyin.
”Koska Harmoniatar roikkuu tuolla”, Salam kertoi ja osoitti taivaalle. Vilkaisin häntä, kunnes kuulin Lemonin dramaattisen kirkaisun ja käännyin katsomaan muiden kuninkaallisten katsomaan suuntaan. Silmäni suurenivat, keuhkoistani tuntui lähtevän kaikki ilma ulos. Mieleni olisi tehnyt kiljua, mutta en saanut ääntäni kuuluville.
Itse Harmoniatar roikkui korkealla Gelgorian keskellä olevan temppelin korkeimpaan lipputolkkaan seivästettynä. Vaikka temppeli oli vähän matkan päässä meistä, pystyimme tunnistamaan hänet. Jokainen meistä tiesi, että se ei ollut kuka tahansa. Tunsimme sisällämme sen, kuka hän oli.
”Kamalaa! Mitä tämä on!?” Purona huusi järkyttyneenä. Vilkaisin kaikkia ja käännyin heidän puoleen.
”Näettekö! Maanjäristyksiä, minun kohtaamiseni Keidazin kanssa ja uneni. Uskallatteko väittää, että tämä on sattumaa?” kysyin kaikilta ja näin, että Jill käveli luokseni tiukkana.
”Lopeta kuningatar Heizel! Vaikka kamaluuksia sattuisi, se ei tarkoita että sinä olisit se ainoa, joka aina kärsisi”, hän karjui minulle ja katsoin häntä järkyttyneenä. Sergei tunkeutui väliimme ja uhmakkaasti murisi vihreäpukuiselle haltiakuninkaalle:
”Uskallakin uhmata kuningatartani”, hän ilmoitti Jillille. joka sihahtaen halveksivasti käveli takaisin vaimonsa luokse, otti tämän kädestä kiinni ja osoitti Ralffia.
”Ole hyvä ja hoida tuo ruumis pois tuolta. Ja selvitä, mitä täällä tapahtuu”, Jill sanoi tiukkana kollegalleen, joka katsoi miestä oranssisilla silmillään nyökäten. Näin taas nolostuksen hänen kasvoillaan. Kuningas Ralff oli erittäin arvostettu kuningas ja nyt kun hän oli mokannut ja kunnolla, oli kamalaa katsoa miten häntä hävetti.
”Kokous on päättynyt!” Jill sanoi viimeisinä sanoinaan, kunnes käveli vartijansa ja vaimonsa kanssa vauhkona olleiden yksisarvisvaunujensa luo ja käski ajajan lähteä liikenteeseen. Yksisarviset olivat vastahakoisia liikkumaan eteenpäin, mutta muutamalla raipan iskulla ne saatiin liikkelle. Näin, kuinka muutkin kuninkaalliset lähtivät mitään sanomatta omien kulkuneuvojensa luokse. Jokaiselle tuli enemmän tai vähemmän kiire pitämään huolta omista valtakkunnistaan.
Huokaisten käännyin nolostunutta Ralffia kohti, jota hänen kuningattarensa silitti poskesta ikään kuin lohdutuksena. Kävelin miehen luokse varmoin askelin. Jos hän nyt uskoisi minua, vaikka Jillin retale ei uskoisi.
”Kuningas Ralff, miten voin auttaa teitä? Autan ihan millä tavalla vain”, sanoin totisena punaparralle, joka kääntyi lopulta katsomaan minua. En osannut yhtään lukea, mitä mies ajatteli tarjouksestani. Hänen silmänsä näytttivät niin tyhjiltä.
”Autat parhaiten, kun et puhu kenellekään tänään kertomastasi, etkä lähde etsimään kuollutta henkilöä, ettet menetä viimeisiäkin järjenhippusiasi”, Ralff sanoi rauhallisena, mutta totisena. Sanat iskivät vatsaani kuin nyrkin iskut.
”Et siis usko minua edelleenkään?” varmistin ja pidätin kyyneleitäni. En halunnut itkeä hänen edessään.
”Heizel, sinä et pelkästään menettänyt häntä. Minä menetin siskoni”, hän sanoi ja nielaisin yrittäen pitää arvokkuuteni.
”Autat parhaiten, kun juttelet pahasta olostasi ja lepäät. Muuten et koskaan pääse asioista yli ja jatkaa kuningattarena”, Ralff sanoi suoraan ja otti minua olkapäästä kiinni hellästi. Vilkaisin kättä, kunnes käännyn katsomaan miestä silmiin.
”Pyydän Heizel. Pysy taka-alalla. En pyydä tätä kuninkaana, vaan kummisetänäsi”, Ralff sanoi lopulta, päästi olkapäästäni irti ja lähti loittonemaan minusta Emende mukanansa. Huokaisin raskaasti ja tunsin epäreiluuden sydämessäni. Samaan aikaan paikalle saapuvat poliisit ja siviilit juosivat ympäriinsä ja kauhistelivat näkymää, minä vain seisoin paikoillani ja katsoin eteeni. Miten kukaan ei uskonut minua? Olinko oikeasti näin sekaisin? Mitä jos kuvittelin kaiken pahan oloni ja nyt kun olin puhunut siitä, minut leimataan hulluksi kuningattareksi?
”Heizel?” kuulin jonkun kysyvän ja ottavan olkapäästäni kiinni. Käännyin hitaati katsomaan ääntä kohti ja se oli Salam.
”Luulin, että sinäkin lähdit jo”, myönsin ja huomasin sivusilmällä Sergein ärisevän muutamille median edustajille, että minulta olisi turha saada kommenttia mihinkään uutisiin.
”Halusin jäädä sanomaan sinulle, että uskon sinua”, Salam sanoi lopulta ja katsoin häntä ilmeettömänä. Uskoa minua? Mutta minähän kuvittelen kaiken. Salam hymyili minulle rohkaisevasti.
”Haluan sinun tietävän, että jos koskaan tarvitset apua. Ihan missä asiassa vain, voit aina kääntyä puoleeni”, Salam sanoi minulle ja päästi olkapäästäni irti, mutta ei siirtänyt katsettaan irti silmistäni. Sain hymähdettyä, mutta vain vienosti.
”Kiitos Salam”, sain vain sanottua. Salam kumarsi minulle hieman päätänsä, kunnes lähti neuvonajtajiensa luokse. Hän vielä kääntyi minua kohti ja sanoi:
”Muista, et ole hullu, vaikka muut niin väittäisivätkin”, hän vinkkasi silmäänsä ja kun eräs toimittaja yritti ottaa hänestä kuvaa, Salam kylmän viileästi otti kamerasta kiinni, heitti sen olkansa yli ja jatkoi matkaansa. Katsoin kuinka kamera lensi kaaressa toimittajan järkyttyneen silmien alla kovaan maahan ja pirstoutui palasiksi. Toimittaja vaikeroiden laskeutui kameransa äärelle. Hän sadatteli hänestä kaikkoavaa Salamia, mutta mies ei tuntunut ottavan korviinsa moisia loukkauksia. Huomasin, että automme ajettiin muutaman metrin päähän meistä ja lähdin astelemaan sen luo. Kuulin kuinka Sergei hölkkäsi perääni nälkäinen media perässämme, mutta mitään sanomatta istuuduin autoon, paiskasin oven kiinni ja tummaihoinen henkivartijani teki samoin. Käskin kuskin vain ajaa takaisin kotiin ja katsoin eteeni.
”Se ei mennyt kovin hyvin”, Sergei kommentoi hetken päästä, mutta en kääntynyt katsomaan häntä.
”He eivät uskoneet minua”, sain sanottua. Sisälläni alkoi kyteä suuttumus. Suoranainen viha. Vanhat viholliset vainosivat minua ja minua ei uskottu, koska olin nuori kuningatar.
”Oikeasti? Mitä he siis aikovat?” Sergei kysyi tyynenä.
”Tutkivat asiaa poliisien kanssa”, vastasin ja puristin käsiäni nyrkkiin.
”Mutta minä aion ottaa asiasta selvää. Teen sen sitten yksin, jos minua ei uskota”, sanoin päättäväisenä ja tiesin Sergein jääneen katsomaan minua. Salam oli tarjonnut apuansa, mutta en voisi ottaa riskiä, että aikomukseni lähtisi leviämään. Jos he todisteita tarvitsivat, minä hankkisin niitä. Todistaisin, etten ole hullu enkä mikään taitamaton nuori kuningatar.
PIILOPAIKASSA
Keidaz nousi sängystään ja pyöräytti molemmat kätensä niin, että niistä kuului mojova naksahduksen ääni. Mies vilkaisi alastonta vartaloansa, kunnes siirsi lattialta muutaman vaatteen pois tieltä, tarttui boksereihinsa ja veti ne jalkoihinsa. Hän käveli synkän huoneensa ikkunalle ja avasi sen. Hento iltatuulahdus oli häntä vastassa tuomassa raikasta ilmaa huoneeseen, jossa ainoa valo oli muutama turkoosin värisenä hohtava kynttilä. Kiharapää otti ikkunalaudalta yhden tupakan sytkärin kanssa, sytytti sen ja vetäisi pitkät sauhut sisälleen. Nauttien hän puhalsi savut ulos keuhkoistaan ja istahti rennosti ikkunan äärelle katsomaan ulos.
”Olet kyllä aikamoinen mies”, hän kuuli sänkynsä puolelta, kun punahiuksinen nainen nousi istumaan ja kiersi peiton vartalonsa ympärille. Hänen tyytyväinen puna kasvoillaan kertoi, miten hän oli nauttinut yhteisestä hetkestä. Demonin puolikas ei vilkaissutkaan naiseen, vain äännähti merkkinä, että oli kuullut toisen. Nainen hymyili ja siirsi hiuksiaan korvansa taakse. Tätä he olivat tehneet joinakin iltoina. Viettäneet muutenkin aikaa yhdessä kuin vain riipuksia jahdatessa.
”Mitä luulet, että sen ruumiin jättämisestä Gelgoriaan sanotaan?” Alice kysyi toiselta ja nojasi toiseen kätensä pää kallellaan. Samettiset mustat lakanat tuntuivat ihanalta hänen ihoaan vasten.
”Varmaan pelästyttää koko Phantasonen. Tiscovera veti sellaiset raivarit meille, kun emme saaneet niissä juhlissa akaisesi muuta kuin pientä sekasortoa. Jos vaikka Harmoniattaren ruumis saa heitä enemmän pois tolaltaan”, Keidaz sanoi tyynenä ja nojasi päätään seinään ja veti taas yhdet sauhut. Ulkona oli niin synkkää siihen aikaan yöstä. Muutama pieni tähti yritti välkehtiä taivaalla tuomaan valoa.
”Mutta mitä, jos Heizeliä uskotaan sen suhteen, että olet elossa? Eikö meidän perään sitten lähdetä?” nainen kysyi, pieni huoli äänessään. Hän katsoi, kun Keidaz naurahti vienosti ja kääntyi katsomaan häntä. Nainen rakasti toisen katsetta ja silmiä. Hän voisi upota niihin vaikka samantien.
”Sen verran olimme huolellisia, ettei mikään kamera ehtinyt tallentamaan meitä. Heizeliä ei uskota, ellei hänellä ole todisteita. Menneisyys pitää siitä huolen”, mies kommentoi ja napautti tupakkaansa hellästi ja antoi sen sauhuta hetken yksinään. Alice hymyillen katsoi toista, kunnes kääntyi katsomaan tämän yöpöytää. Siinä paloi yksi kynttilä, kondomipaketti puoliksi käytettynä ja-
”Miksi pidät sen naisen kuvaa edelleen yöpöydälläsi?” Alice kysyi yht äkkiä ja katsoi kehystettyä kuvaa, jossa hänen halveksimansa haltianeito hymyili kauniisti. Koko naaman näkeminen sai hänet haluamaan rikkomaan jotain. Tuon ämmän takia Keidaz ei voinut olla kokonaan hänen.
”Siksi, koska rakastan häntä”, Keidaz sanoi kuin itsestäänselvyytenä. Alicesta tuntui kuin häneltä lähtisi sänky alta ja hänet pudotettaisiin krokotiilien raatelemaksi. Nainen vihastuksissaan paiskasi kuvan pöytää vasten, ettei hänen tarvitsisi katsoa sitä. Keidaz veti sauhut ja jatkoi rauhallisen kylmästi:
”Jos kuvaan tuli yksikään naarmu, olen valmis tappamaan sinut”
”Mitä näet siinä nartussa? Sehän inhoaa sinua. Sinähän vain näyttelit rakastavasi häntä. Niin Tiscovera kertoi!” Alice kivahti suuri mustankipeä tunne sydämessään. Hän oli koko ajan luullut, että Keidaz pitäisi hänestä yhtä paljon kuin hän miehestä. Keidaz tumppasi tupakkansa ikkunalautaa vasten ja heitti tumpin lopulta ilmaan. Se lentäisi jonnekin päin luontoa, eipä se häntä kiinostanut.
”Kerron sinulle salaisuuden”, Keidaz aloitti ja käveli naista kohti. Alice siirtyi miehen tieltä hieman pois ja antoi tämän istua reunalle. Miettimättä mies nosti Heizelin kuvan ja otti sen käteensä.
”Se on totta, että minun piti vain esittää rakastavani häntä. Mutta epäonnistuin siinä, koska Heizel sai minussa aikaan tunteita, joita en osannut selittää edes itsellenikään. Olin kuitenkin luvannut auttaa Tiscoveraa, joten rakkauteni Heizeliin jäi jopa siskoni toiveen alle”, mies kertoi ja siveli Heizelin kasvojen piirteitä. Kuin olisi oikeasti silittänyt nuoren neidon poskea tai leukaa. Alice tuli miehen taakse ja silitti tämän käsivartta.
”Mutta… Se murha”, Alice aloitti ihmeissään. Hän ei ihan ymmärtänyt, miksi toinen murhaisi rakastamansa naisen vanhemmat. Keidaz naurahti taas kylmästi ja siveli kuvassa Heizelin hiustenrajaa.
”Nautin siitä hetkestä. Silloin tajusin, että miksi rakastin Heizeliä”, Keidaz myönsi ja kääntyi katsomaan Alicea. Naisen ilme kertoi, ettei hän ymmärtänyt toisen vihjausta.
”Ymmärsin, että koen suurta rakkautta häntä kohtaan silloin, kun häneen sattuu. Ymmärsin silloni, että kipu saa sinut tuntemaan olevasi elossa. Jos sinuun sattuu tiedät, että et ole itse kuollut”, Keidaz kertoi ja Alice katsoi häntä silmät suurina.
”Kuulostaa erikoiselta”, hän myönsi ja demonin puolikas kääntyi katsomaan Heizelin kuvaa.
”Aloin muistella niiden tapahtumien jälkeen tilanteita, missä sain Heizelin tuntemaan itsensä epävarmaksi tai huonoksi. Kun suutelimme tai olimme, en tuntenut mitään. Mutta kun sain hänet itkemään tai kokemaan itsensä huonoksi, tajusin että se oli tapani osoittaa rakkautta. Rakastin häntä niin paljon, että häneen sattui”, mies kertoili ja katseli kuvaa kuin ikävöiden.
”Se, miten sain hänet eilen järkyttymään ja haavoittuneeksi niin… Olisin halunnut suudella häntä samantien”, mies myönsi hymyillen. Alice katsoi miestä ja sitten kuvaa. Hänestä mies kuulosti pakkomielteiseltä, eikä hän pitänyt siitä. Hän halusi olla Keidazin pakkomielteen kohde.
”Moni ei ymmärrä tällaista rakkautta. Mutta he elävätkin valheessa. Rakkauden ja sen osoituksen kuuluu satuttaa toista, vain silloin tietää olevansa elossa”, mies lopetti ja laski kuvan pöydälle. Alice kiersi kätensä miehen ympärille rohkeasti ja alkoi suukottaa tämän selkää.
”Voit satuttaa minuakin Keidaz. Nauttisin siitä”, nainen kuiskasi hänelle hymyillen. Jos mies halusi osoittaa rakkauttaan tuolla tavalla niin olkoon niin. Kunhan hän saisi olla toisen lähellä. Kuitenkin mies nousi ylös ja käveli lattialla olevien vaatteiden luo. Alice katsoi hämmentyneenä, kun Keidaz keräsi osaa vaatteista ja heitti ne lopulta sängylle naisen eteen.
”Olen saanut tarpeekseni tältä illalta. Voisin olla itsekseni”, Keidaz sanoi yht’äkkiä ja Alice katsoi häntä ihmeissään.
”Mu-mutta minun piti jäädä nukkumaan viereesi”
”Muutin mieleni, ala vetää”, Keidaz sanoi rauhallisena ja istuutui nojatuoliinsa. Hän otti pöydältä mustan kirjan ja avasi sen kohdasta, mihin oltiin merkitty, mistä kohtaa Keidazilla oli lukeminen kesken. Mies alkoi lukea keskittyneenä ja samalla hakkasi jalallaan hellästi lattiaa tahdilla. Kuin odottaen, että Alice lähtisi. Huokaisten nainen nousi sängyltä ja alkoi vaatepala kerrallaan pukemaan niitä ylleen.
”Hyvää yötä Keidaz”, Alice sanoi, kun oli saanut paitansa päälleen. Hän kävi antamassa miehelle poskisuudelman, mutta mies ei reagoinut siihen mitenkään. Luki vain kirjaansa, kuin naista ei oikeasti olisi paikalla. Punahius käveli huoneesta ulos ja sulki oven varovasti perässään. Hän lähti käytävää pitkin kävelemään raskain ja kiukkuisin askelin. Jos se narttu olisi tässä hänen edessään, hän vetäisi siltä niskat nurin. Mikä siinä hupakossa oli niin erityistä?
Luvussa inspiroineet kapaleet:
- 1 hour of dark piano
- FF X-2 OST – The Temples
- My Demons - Starset
- Ludovico Technique - Absence
- HATARI - Hatrið mun sigra
- Blind Channel - Sharks love blood
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti