LUKU 40: PATSAAT

TISCOVERAN PIILOPAIKKA

Himmeässä valaistuksessa demoninainen nautti uudesta voitostaan korttipelissä. Hän heilautti kädellänsä korttinsa pöytään ja hänen velipuolensa ähkäisi ärsyyntyneenä.

“Vihaan pelata kanssasi korttia”, Keidaz sähähti ja paiskasi korttinsa pöydälle ja joi loput olutpullostaan kerta heitolla kurkusta alas. Hänen vieressään istuva Tesak töhähti itsekin hävinneenä ja laittoi korttinsa pöytään. Ancerias teki samoin. Tiscovera naurahti pilkallisesti ja alkoi sekoittamaan kortteja uutta erää varten.

“Korttipelien taitaminen on vain harvoille”, hän tokaisi maireana hymyillen.

“Eikö osassa ole ihan tuurista kiinni?” Keidaz kysyi mumisten ja demoninainen lopetti heti sekoittamisen ja kääntyi katsomaan veljeänsä. Hän oli pelottavan hetken verran sanomatta mitään, kunnes sanoi:

“Osassa on, osassa ei. Korttien kanssa tulee olla hyvä muisti ja osata päätellä, miten vastapelaaja saattaisi toimia. Sitten isketään oikealla hetkellä”, nainen alkoi jakamaan kortteja uutta erää varten. Ancerias hänen vierellään nojasi pöytään hiljaisena, kunnes huomasi silmäkulmassaan liikettä. Hän kääntyi katsomaan huoneeseen astelevaa punahiuksista naista, jonka huulilla oli erittäin tyytyväinen hymy.

“Palasit”, Ancerias kommentoi ja kaikki muut käntyivät heti katsomaan, kuka tulija oli oikein. Tiscovera heitti kortit heti kädestään pöydälle. Häntä ei kiinostanut, että kortit liukuivat pöytää vasten lattialle, vaan hän kopisteli korkokenkiensa saattelemana naista vastaan.

“Saitko sen?” hän kysyi heti naiselta. Nainen katsoi demonia takaisin silmiin ja vastauksen sijaan kommentoi:

“Saisinko ensin olla taas oma itseni, pomo?” demoni samantien tarttui naista erittäin tiukalla otteella kaulasta. Punahiuksinen nainen ähkäisi heti pelästyneenä, mutta ei uskaltanut laittaa vastaan.

“Saisinko ensin riipuksen, Alice?” Tiscovera imitoi alaistaan hampaidensa välistä. Alice ähkäisi hyväksyvästi ja kaivoi valkoista valoa loistavan riipuksen esiin. Silmät suurina Tiscovera repi sen omaan käteensä ja katsoi riipusta haltioituneena. Hän päästi heti ähkivästi naisesta irti ja asteli pitkin huonetta riipus käsissään.

“Kaksi riipusta löydetty. Seitsemän enään jäljellä”, demoninainen sanoi haltioituneena. Hänen alaisensa katsoivat hiljaisina johtajansa ilakointia riipuksen saamisesta.

“Sanotaan, että elämän riipus hohtaa kaikista kirkkaimmin juurikin siksi, että se kuvastaa elämää ja sen rikkautta”, Ancerias kommentoi hiljaisuuden vallitessa. Tiscoveran kuultua kommentti, hän heti nappasi riipuksen kämmenensä sisälle ja kääntyi katsomaan naista.

“Kaikki elämät eivät ole elämisen arvoisia”, hän kommentoi kylmällä äänellä ja samalla loihti käteensä pullon. Hän heitti sen ilmaan ja Alice sai sen napattua itselleen.

“No, oliko se huoranpenikka siellä?” Tiscovera kysyi tyytyväinen ääni huulillaan. Punahius vilkaisi kaikkia huoneessa olevia ja vieno hymy kävi hänen huulillaan, kun hän antoi toisten odotuttaa itseään.

“Älä anna meidän turhaan odottaa”, Tesak kommentoi ja nojasi pöytään suurilla käsivarsillaan samalla, kun katsoi Alicea tämän juodessa pienen pullon sisällön alas ja hän muuttui takaisin omaan olomuotoonsa. Hän avasi silmänsä viimeisen kulauksensa lopulta ja pyyhkäistyään huuliansa sormellaan, hän vastasi:

“Kyllä oli, mutta hänen siskonsa taisteli”, Tiscovera katsoi alaistaan kylmän tyytyväinen ilme kasvoillaan.

“Kai tapoit hänet?” nainen kysyi odottamattomana. Alicen ilme kävi hetken pelon mailla, koska tiesi ettei vastaus välttämättä miellyttänyt demonia.

“Säännöt kielsivät tappamisen”, hän vastasi ja Tiscovera tuhahti halveksivasti.

“Mutta revin hänen toisen silmänsä irti”, Alice jatkoi ja demoni kääntyi hitaasti katsomaan Aliceä silmiin. Hän huulensä nykivät kuin hän yrittäisi pitää nauruansa sisällään.

“Revit Riyzekien toisen prinsessan silmän irti?” hän kysyi kuin tarkennuksena. Alice nyökkäsi ja se sai Tiscoveran naurahtamaan voitonriemuisena.

“Ei helvetti, et sitten riipuksen lisäksi ihan turhaa työtä tehnyt”, hän sanoi hehkuen ilkeää iloansa. Alice hymähti tyytyväisenä.

“Harmi ettet ollut kuulemassa sitä tuskanhuudon määrää”, hän kommentoi johtajalleen ja kääntyi katsomaan Keidazia. Miehen ilmeestä pystyi lukemaan, että mies oli tyytyväinen ettei silmän menettänyt ollut itse Heizel.

“Mennään Alice, en jaksa pelata korttia”, Keidaz lopulta kommentoi ja lähti Alicea kohti. Naisen katse kohosi leveämpään hymyyn ja hän selvästi odotti Keidazin ottavan häntä kädestä kiinni.

“Käy suihkussa ennen huoneeseeni tuloa”, Keidaz kommentoi naiselle, kun nuuhkaisi naisen hiuksia. Se ele oli naiselle kuin transsiin joutumista. Hän nielaisi ihastuksissaan ja vastasi:

“Toki”, hän vastasi ja lähti Keidazin perään. Punahius ei enää huomioinut muita huoneessa olevia, kun lähti hipsimään Keidazin perään kuin syvästi rakastunut nainen miehensä pauloissa. Tiscovera katsoi kaksikon perään pilkallinen hymy huulillaan.

“Säälittävää”, hän kommentoi Alicen käytöstä kunnes kääntyi Anceriasta kohti. Nainen oli ollut hiljainen koko hetken ajan.

“Onko meillä ongelma Ancerias kultaseni?” Tiscovera kysyi ja hänen vierelleen tullut Tesak katsoi tarkkaavaisena ankeriasmerenneitoa. Kikkarapäinen nainen nosti katseensa ajatuksistaan johtajaansa ja tämän miestä kohti.

“En oikein tiedä, mitä sanoisin”, Ancerias myönsi lopulta. Tiscovera levitti hymyillen käsiänsä.

“Olemmehan perhe! Meidän tulee voida sanoa mitä vain toisillemme”, Tiscovera sanoi naiselle ja ankeriasnainen ei oikein tiennyt mitä ajatella demonin sanoista, Jos tämä oli naisen ymmärrys perheestä, toisen perhekuva oli vielä kieroutuneempi kuin hän oli luullut. Tosin se, ei pitäisi olla kenellekään yllätys.

“Tuota… Eikö silmän repiminen ollut hieman liikaa?” hän uskaltautui lopulta sanoa, kun Tesak otti häneen uhkaavaan askeleen. Askeleen, joka kertoi että nyt olisi parempi puhua suu puhtaaksi ja sassiin. Tiscovera katsoi naista ilmeettömänä harkiten.

“Tarkoitan vain sitä, että nyt kun Riyzekien kuningattaren sisko on haavoittunut, kuningatar itse voi lähteä vielä suuremmalla innolla peräämme ja vaatia lisäapuja. Se voisi vaikeuttaa meidän toimiamme”, Ancerias perusteli näkemystään, äänessä kuitenkin varovaisuutta. Hän varmasti saisi taas selkäänsä, mutta jos hän ei olisi kertonut mielipidettään, selkäsauna olisi tullut silti. Hän vilkuili varuillaan sekä demoninaista että sutta vierellään.

“Mikä se huoranpenikka oli sinulle?” Tiscovera kysyi varovasti. Ancerias ymmärsi heti, minkä virheen oli tehnyt.

“Tarkoitin koko ajan sitä huoranpenikkaa, ei ollut tarkoitus puhua kuning-” nainen yritti selittää samalla, kun suuri demoninainen käveli hänen luokseen. Ancerias oli valmiina ottamaan iskun vastaan, kunnes Tiscovera pysähtyi aivan hänen eteensä. Hän oli laskenut päätänsä hieman lähemmäs kiharahiuksista naista ja jos tämä olisi tullut vielä millin lähemmäs, Ancerias olisi voinut koskettaa naisen kylmässä suorassa viivassa olevia huulia.

“Se huoranpenikka EI ole kuningatar minulle. Ei sinulle. Eikä kenellekään muullekaan. Muista se”, hän sähisi hitaasti, hengittäen raskaasti naisen tummille kasvoille. Ancerias nielaisi varovasti ja sai vain äännähdettyä hiljaa myöntymisen merkiksi.

“Anna pikkuisen ankeriaan olla, hän käy varmaan hitaalla taas piene sähkösokkihoitosi vuoksi”, Tesak tuli kuiskaamaan johtajansa korvan juurelle. Hän hymyili lipevästi Anceriaalle. Kuin olisi halunnut testata häntäkin makuuhuoneen puolella. Tiscovera tönäisi olkapäällään naurahtavan susimiehen taaemmas ja ojensi riipuksen Anceriaalle.

“Ole hyödyksi ja vie tämä riipus sinne, minne se kuuluu”, nainen sähähti Anceriaalle. Ankeriasneito nyökkäsi varovasti ja otti riipuksen käsiinsä.

“Tesak, tarvitsen agressiivisen hetken, tule”, demoninainen ilmoitti lopulta kuin viimeisintä keskustelua ei olisi ollut olemassakaan. Susimies lähti demonin perään kuin tottelevainen koira, joka sai Anceriaan irvistämään inhosta. Mokomakin raiskaaja ja paskiainen, sitä Tesak oli.

Ancerias kääntyi katsomaan valkeaa riipusta tarkemmin. Sen hohto tuntui toiveikkaalta ja arvokkaalta. Se oli erilaisempi tunne, mitä aiempi riipus oli hänessä herättänyt. Aiemmin ilon riipus oli näyttänyt hänelle jotain. Naisen ja lapsen. Ja sitten lapsi oli kuollut. Voisiko tämä riipus näyttää saman hänelle?

Nainen ei ehtinyt miettiä muuta, kun samassa valkea valo ympäröi hänen näkönsä. Hän näki edessään kohtauksen. Hän oli kauniissa asunnossa, josta näki vesiputouksen ja palmuja. Huone oli sisustettu puisilla kalusteilla ja huoneessa höyrysi ruoka. Oli myöhäinen ilta ja kuu paistoi keittiön pyöreästä ikkunasta sisälle. Kaikki valot olivat sammuneet, samoin kynttilät. Ancerias ihmetteli missä hän oli, kunnes huomasi edessään makaavan verisen pahoinpidellyn pojan. Se sama poika kuin viimeksikin. Ja se nainen, pojan äiti, itki lohduttomasti poika heijaavassa syleilyssään.

“Miksi teet tämän? Mitä olen sinulle tehnyt?” nainen kysyi itkien sydäntä raastavasti ja katsoi edessään seisovaa suurta naista. Ancerias katsoi naista kohti, jolle pojan äiti puhui. Se oli Tiscovera. Tosin pidemmillä hiuksilla ja mustan nahka-asunsa sijasta hänellä oli yllään vaaleat farkut ja tummanpunainen korsetti, joka sopi hänen huulipunansa sävyyn. Mitä Tiscovera teki täällä? Mitä Ancerias itse teki täälä?

“Luuletko, etten tiedä kuka olet?” Tiscovera kysyi kylmästi ja astui lähemmäs äitiä, joka suojasi kuollutta lastaan leipäveitsellään. Demoni vain potkaisi naista käteen ja veitsi liukui toiselle puolen huonetta.

“En tee niitä töitä enään! Kärsin tuomioni ja halusin elää rauhassa Naikin kanssa!” nainen tiuskaisi hänelle. Ancerias näki kuinka naisen toinen jalka oli hakattu irti, ilmeisesti jollain veistä suuremmalla esineellä. Pojan äiti oli henkihieverissä. Hänen huulensä olivat sinisävytteiset heikkoudesta, kylmyydestä ja veren hukasta. Silti hän viimeisillä voimillaan halusi suojata kuollutta poikaansa. Tiscovera laskeutui kyykkyasentoon naisen edelle ja hymyili tälle kylmää ja toisen kärsimyksestä nauttivaa hymyänsä.

“Minulle on aivan helvetin yhden tekevää, mitä sinä haluat”, hän kommentoi naiselle edessään, joka kyyneleisin kasvoin katsoi huulet vapisten naista edessään.

“Sinulla on jotain, mitä voin käyttää. Tuo pikku pentu olisi ollut vain tiellä”, hän kommentoi naiselle ja nyökkäsi päällään vienosti poikaa ja tämän kuolleesta avonaisia silmiä kohti.

“Anna hänen olla!” Ancerias yritti huutaa nuoremmalle Tiscoveralle, mutta huomasi ettei häntä kuultu. Hän joutui katsomaan koko tilannetta eikä voisi tehdä mitään.

“En ikinä lähde mukaasi”, nainen sanoi vihaisena Tiscoveralle.

“Kuolen mieluummin”, hän lisäsi itkuisena ja puristi poikaansa tiukemmin kiinni syleilyynsä. Nainen oli valmis kuolemaan poikansa kanssa kuin lähtisi demonin matkaan. Mitä tämä oikein oli?

“Kuolisit? Voi ei, ei Ancerias. Et sinä kuole”, Tiscovera sanoi vaarallisen rauhallisesti. Ancerias? Oliko tuo naisen nimi Ancerias? Ankeriasmainen merenneito ei ehtinyt miettiä tilannetta sen tarkemmin, kun Keidaz asteli paikalle viikatteensa kanssa. Tummaihoinen nainen sähisi poikansa vierellä nuorukaiselle, joka hymyillen vain asteli naisen taakse.

“Tappakaa minut”, hän lopulta pyysi. Melkein aneli. Tiscovera naurahti nautinnollisesti ja Keidaz iski viikatteensa päällä naisen pyörryksiin. Äiti laskeutui maahan poikansa ylle kuin suojatakseen lastansa viimeisenä tekonaan.

“Tuo nainen mukanasi luokseni, aloitan kokeeni hänellä heti”, Tiscovera ilmoitti ja tyytyväisenä tilanteeseen käveli pöydän äärelle ruoan luokse. Hän upotti sormensa vielä lämpimänä olevaan keittoon, johon ihme kyllä ei ollut roiskunut verta, ja maistoi keittoa. Hän sylkäisi kaiken heti lattialle.

“Porkkanaa, vihaan porkkanaa”, hän kommentoi inhoten muussimaista porkkanaruokaa kohti. Jän puhdisti sormensa pöytäliinaan ja lähti astelemaan kohti ulko-ovea.

“Mitäs pojalle tehdään?” Keidaz kysyi tyynellä äänellänsä. Tiscovera kääntyi katsomaan takaisin ensin veljeään ja sitten tajuntansa menettänyttä naista ja tämän poikaa allansa. Hän murtisti huuliaan mietteliäänä, kunnes vastasi:

“Tesakilla on täysikuun aika. Heitä se poika häkkiin hänelle ruuaksi ja viihteeksi”, Tiscovera ohjeisti lopulta ja katosi ulko-ovesta pois. Ancerias katsoi järkyttyneenä, miten Keidaz alkoi siirtämään naista lapsen päältä ensin pois. Nainen katsoi poikaa ja tämän lasittunutta katsetta kohti kattoa. Aivan kuin poika olisi liikuttanut huuliansa. Oliko poika vielä elossa?! Ancerias yritti huutaa Keidazille, ettei poika ollut kuollut. Ettei häntä tarvitsisi tappaa. Ankeriasnainen luki, että pojan heikoilta huulilta pystyi lukemaan vain yhtä sanaa, jota lapsi toisti. Ja se sana oli “äiti”.

Ancerias heräsi samasta huoneesta, jossa oli vielä hetki sitten ollut johtajansa ja susimiehen kanssa. Olo oli pökerryksissä oleva ja naisella meni hetki ymmärtää, missä hän oli. Hän oli kaatunut maahan, vasen poski kylmää kivilattiaa vasten. Oliko hän menettänyt tajuntansa? Hän nielaisi ihmeissään ja kuulosteli ympäristöä. Ketään ei ollut lähellä. Ilmeisesti kukaan ei ollut kuullut hänen tajunnan menetystä.

Seuraavana nainen nousi käsiensä varaan ja katseli ympärilleen säikähtäneenä. Onnekseen hän huomasi riipuksen metrin päässä itsestään ja nappasi sen käsiinsä. Jos se olisi ehtinyt hukkua, Tiscovera olisi varmasti tappanut hänet. Ancerias katsoi riipusta mietteliäänä. Oliko riipus näyttänyt hänelle jotain merkittävää. Oliko näyssä näkynyt nainen hän entisestä elämästä? Vai oliko se toinen Ancerias? Nainen oli näyttänyt kuin nuoremmalta versiolta hänestä.

Oliko hänellä ollut lapsi? Oliko hän ollut onnellinen? Oliko Tiscovera pahoinpidellyt lapsen ja käskenyt Keidazia heittämään vielä heiveröisesti hengissä olleen pojan Tesakin susimuodon raatelemaksi?

Ancerias oli aina ajatellut olleensa alusta asti Tiscoveran kannattaja. Henkilö, joka haluaa kunnioitusta ja valtaa, samoin kuin demoni. Mutta mitä jos hän oli alunperin ollutkin onnellinen äiti, joka halusi elää elämäänsä lapsensa kanssa?

Hän ei itse muista elämästään ennen Tiscoveraa mitään. Ja demonin kanssa olevat muistotkin tuntuivat hajanaisilta. Kuin keskellä aikajanaa olisi harmaita aukkoja, joille ei löytynyt tarkkaa kuvaa, mitä oli tapahtunut ennen itse harmaata kohtaa. Kun ankeriasmerenneito alkoi miettiä asiaa tarkemmin, hän alkoi tuntea päässään kipua. Liika miettiminen tuotti vienoa inhottavaa painetta, koska nainen ei saanut päähänsä vastauksia.

Hän halusi tietää lisää, mutta tiesi saavansa selkäänsä, jos hän vihjaisi asiasta pomolleen tai kenellekään tämän alaisista. Tiscovera varmaan olisi valmis katkaisemaan häneltä molemmat kädet pelkästään siitä, että Ancerias oli kehdannut antaa riipuksille liikaa huomiotaan. Demoninainen piti riipuksia omana aarteinaan vaikka uskoi ne ankeriasmerenneidon huostaan. Yrittikö nainen pitää Anceriasta vallassaan harmaiden muistikuvien keskellä?

Lopulta Ancerias sai nostettua itsensä takaisin pystyyn, riipus kimaltamassa hänen kädessään. Hän lähti kulkemaan huoneesta pois ja suunnisti alempiin kerroksiin tiloihin, jossa kaapattuja demonilapsia pidettiin. Heitä oltiin alettu kouluttamaan heti, kun Tiscoveran loihtima ruoka ja juoma oli alkanut vaikuttamaan heissä. Lapsista oli tullut päivä päivältä velttoja, omia haluja vieroksuvia olentoja, jotka vain seisoivat paikallaan ja toimivat, kun heille annettii ohjeita. Pienimmät lapset, jotka eivät pysyneet muiden mukana, oltiin viety pois. Ancerias ei tarkalleen tiennyt minne, mutta hän uskoisi että Tesakin hupien kohteiksi.

Kosteus haisi voimakkaasti, mitä alemmaksi portaita saavuttiin ja nainen luikerteli niiden päästä suoraan kohti suurinta tyrmää, jossa lapsia koulutettiin parhaillaan. Kaksi naamioitunutta lasten kouluttajaa olivat laittaneet lapset taistelemaan toisiansa vastaan leipäveitsillä. Ancerias ei ollut koskaan nähnyt moista ja piilotti riipuksen valkean liivinsä taskuun piiloon. Hän rynnisti nopeasti paikalle ja katsoi näkyä edessään.

“Mitä helvettiä tämä on?” Ancerias karjaisi ihmeissään ja kouluttajat kääntyivät katsomaan häntä. Lapset pysäyttivät taistelemisen heti ja kääntyivät seisomaan Anceriasta kohti silmät täysin punaisina hehkuen kuin koristepallot.

“Tiscoveran käskystä opetamme lapsille vihdoin taistelemista”, yksi kouluttajista vastasi vihaisen kuuloisena. Kuin häntä olisi loukannut, että Ancerias oli tullut keskeyttämään tilaisuuden.

“Eihän nämä lapset ole vielä valmita sellaiseen”, ankeriasnainen ärähti vihaisena ja kääntyi katsomaan lapsia vuoronperään. Hän laski heidät. Heitä oli ollut vielä aamulla 25, nyt heitä oli vain 17.

“Missä..?” hän ehti aloitaa kysymyksensä.

“Loput löydettiin kuolleena myöhemmin tänään. Ilmeisesti sydämet olivat pysähtyneet”, hiljaa ollut kouluttaja ilmoitti. Ancerias katsoi ilmeettömiä lapsia, jotka katsoivat häneen. Jos tämä tilanne jatkuisi, yksikään ei jäisi henkiin.

“Eihän heistä ole hyötyä, jos he kaikki kuolevat”, hän sanoi hiljempaa. Kouluttajat vilkaisivat toisiaan levottomina.

“Saisimmeko jatkaa nyt?” yksi heistä kysyi lopulta kyllästyneen kuuloisena. Nainen ei huomioinut toisen kysymystä vaan kääntyi katsomaan kahta lasta, jotka oli laitettu toisiaan vastakkain. He pitivät puristavin ottein veitsistä ja lukuisat viiltohaavat ja mustelmat kertoivat, että lapset eivät tunteneet kipua. Heidän tuntoaistinsa oli kadonnut Tiscoveran myrkyn vuoksi.

“Sain Tiscoveralta määräyksen hoitaa lapset loppuillan, olkaa hyvä ja poistukaa”, nainen sanoi lopulta ja kääntyi katsomaan kouluttajia.

“Ei käy, pomo sanoi, että saisimme kouluttaa lapsia pitkälle iltaan”, aluksi puhunut kouluttaja sanoi kuin häneltä olisi omittu jokin tärkeäkin asia. Ancerias antoi sähköisen ankeriaan pyrstönsä kipinöidä sähköä.

“Olkaa hyvä ja poistukaa tai saatte vastaanne minut”, nainen sanoi uhmakkaana. Kouluttajat kihisivät kiukusta ja heidän molemien katseet kohtasivat Anceriaan haastavat myrkynvihreät silmät.

“Mennään”, toinen kouluttajista sanoi lopulta ja ankeriasnainen antoi itsensä kipinöidä vihreänä hohtavaa sähköä niin kauan, kun näki kouluttajat. Kun nämä olivat kavunneet portaat ylös, hän vasta häivytti voimansa ja kääntyi katsomaan lapsia edessään.

“Antakaa veitset minulle ja odottakaa tässä”, Ancerias sanoi lapsille ja ojensi kätensä. Kuuliaisena lapset ojensivat veitset naiselle ja hän ne mukanaan meni ulos lasten sellistä ja lukitsi sen. Hän huokaisi raskaasti, kun katsoi lapsia, jotka olivat vain jääneet seisomaan paikoilleen, odottamaan seuraavaa käskyä. Yksikään heistä ei muistuttanut lähelläkään hänen näyissään näkynyttä poikaa. Kaikki lapset olivat Aversionista, demoneita. Osassa heistä oli huomattavissa eläimellisimpiä piirteitä ja osassa oli nähtävissä sekoitusta muita rotuja, joita Ancerias oli tavannut. Kenenkään lapsen ilme ei edes värähtänyt. He seisoivat paikoillaan patsasmaisin katsein ja vain odottivat uutta käskyä. Se oli ollut Tiscoveran aikomuskin. Saada lapset unohtamaan kaikki entisestä elämästä ja tehdä heistä omia aivojaan käyttämättömiä sätkynukkeja tuleville taisteluareenoille.

Nainen kääntyi katsomaan kädessään olevaa avainta. Hän oli saanut tärkeän tehtävän. Pitää huolen, että lapsista saisi mahdollisimman monesta toteutettua uusia tappajia demoninaisen omaan käyttöön. Mutta iso osa lapsia oli jo menehtynyt, koska eivät olleet kestäneet heille juotetun juoman ja syötetyn ruuan sisältämää mustaa magiaa. Tätä menoa yksikään lapsi ei jäisi lopulta henkiin. Mutta jos hän sanoisi johtajalleen asiasta, se tietäisi selkäsaunaa.

Ancerias kääntyi kävelläkseen sellin viereiselle pieneen huoneeseen, jossa hän yleensä valmisti ruuan lapsille. Hän nappasi hyllyltä tuoretta leipää, jonka mustista läiskämäisistä yksityiskohdista pystyi näkemään, että leipä oli lumottu. Mitä tummempaa leipää oli alkanut olla, sen raskaammin siinä oli magiaa. Hän leikkasi jokaiselle lapselle palan leipää ja kaatoi vettä, joka muistutti enemmänkin mustetta, jota voisi kaataa paperille maalaamista varten. Hiljaisena hän katsoi ruokia edessään ja koki oksetuksen oloa kurkussaan. Hän ei suostuisi koskemaan edessään olevaan näkyyn edes pitkällä tikullakaan. Tuskin kukaan lapsista suostuisi syömään samaa näkyä myöskään, jos saisivat itse päättää.

Ankeriasmerenneito vei vanhalla puiselle tarjottimella ruoat lapsille ja käskyn tottelemina jokainen otti oman annoksensa. Ancerias katsoi miten monotomisesti lapset söivät ja joivat ruokaansa. Osa pyyhki mustaa vettä suupieliltään käsivarsiinsa. Kaipasivatkohan heidän vanhemmat heitä? Tunnistaisivatko he enää jälkeläisiänsä, jos nämä kohtaisivat lapset nyt.

Ancerias mietti, ettei asiat voineet jatkua näin. Hän tiesi, että oli vannonut uskollisuuden Tiscoveralle, mutta mitä enemmän nainen oli alkanut nähdä näkyjä, hän oli alkanut kokemaan, että lapsiin kohdistunut käytös oli kyseenalaista. Jotain tulisi keksiä. Jotain, mikä olisi hyödyksi Tiscoveralle. Mutta siitä ei kannattaisi puhua kuin vasta demoninaisen ollessa hyvällä tuulella. Jos lapsia olisi silloin vielä hengissä.

Kappaleet, jotka inspiroivat kappaletta kirjoittaessa:

FF VII Advent children ost – Sign

OOMPH! - Zetweiling Incontinent

Resident Evil 2 ost – The First Floor

FF XIII-2 ost – Village and void (Joelle)

Tekken 2 ost – Be in the mirror